Pahuus maailmassa

(Huomiselle uskonnon etiikan kurssille piti tehdä jokin työ aiheesta 'Pahuus maailmassa'. Koska en osaa mitään muuta kuin mukasyvällistä tekofilosofista kakkandeerusta, niin annan myös teille luettavaksi tämän kerrassaan... omituisen tekstin. Ja ei, en varmaan tajua itsekään tästä mitään kun aamu koittaa, joten kaikki jääkööt teidän omien tulkintojenne varaan. So long and goodnight!)

Pahuus maailmassa

Ihmisen moraalinen käsitys pahuudesta on nuorena mustavalkoinen, on vain hyvää ja pahaa. Kun kasvetaan, harmaan sävyjä ilmestyy ja yhtäkkiä kaikki onkin epävarmaa. Ei  voi tietää, onko tämä harmaata aluetta, mustaa vai valkoista. Silloin on se hetki, kun katoaa sosiaalisen yhteisön paineeseen ja mielipiteeseen. Silloin, kun et ole valmis tekemään itsellesi moraalista astinlautaa, sellaista tarjotaan sinulle. Sitä tarjoavat kristityt, muslimit, wiccat, satanistit ja jopa tiedemiehet. Minne tahansa käännyt, sinulle tarjotaan moraalista ohjenuoraa hopealautasella. Tiskillä voit valita, koota oman Subway-leipäsi tavoin sen käytöskoodiston, joka tuntuu oikeimmalta.

Mala en se.

Absoluuttisen pahat rikokset, jotka ovat kaikkien mielestä vääriä. Vai ovatko? Seitsemän miljardia ihmistä, seitsemän miljardia erilaista vastausta, seitsemän miljardia mielipidettä. Mikä on oikein, mikä väärin. Sinä vastaan minä. Minä sanon, että varastaminen, sinä tappaminen. Kommunikaation kuilu ei kerro, että varastamisella tarkoitan kaikkea. Elämän varastamista toiselta. Asiat voidaan ilmaista monin tavoin, nykyään niiltä ilmaisuilta suljetaan korvat.

Mala prohibita.

Jalan voi myös tukea lakeihin, joita voidaan muuttaa vain useilla monimutkaisilla, byrokraattisilla ja propagandaa täynnä olevilla tavoilla. Julkisen sektorin rikolliset istuvat puku päällä jossain kaukana päättämässä, että poliisilta vähennetään määrärahoja ja täten autetaan yksityisen sektorin rikollisia heidän työssään. Mala en se vai mala prohibita?

Molempia.

Pahuus on sen sydämessä, joka haluaa vahingoittaa. Aiheuttaa mielipahaa, kylvää vihaa ja katkeruutta ja tuhota kaiken kauniin. Mikä on kaunista? Ihmiset. Hyväntuuliset, avoimet ja ystävälliset ihmiset. Kaunista on ilta-aurinko, joka saa bussipysäkillä seisojat hymyilemään itsekseen, joka antaa ihmisen kantaa samaa hehkua.

Pahuus on sitä, että sammuttaa sen hehkun.

Sen voi sammuttaa monella tavalla. Aja ylinopeutta, koska mainioilla maalivahdin reflekseillä ehdit jarruttaa sadan kilometrin tuntivauhdista nollaan metrin aikana. Pieni pää iskeytyy katuun valheellisen megalomanian takia. Varasta toiselta elämä, koska hän yritti sammuttaa sinun hehkusi. Varasta toiselta rahat, koska sinä itse olet liian ylpeä kääntyäksesi sosiaalihuollon puoleen. Tönäise uimataidoton kaveri laiturilta veteen, koska kaikkihan osaavat uida. Jätä tienvarressa ottamatta nelivuotiaan sukulaislapsen käsi käteesi siksi aikaa, että tarkistat Facebookin, koska eihän niin iso ikinä lähde minnekään yksin. Sytytä kaivattu hehku johonkin elottomaan ja jätä se ilman valvontaa. Se valheellinen hehku nielaisee jonkun.

Maailman pahuus piilee siinä, että se sama paha on jokaisella sisäänrakennettuna. Sillä ei ole väliä mistä olet kotoisin, mitä rotua edustat, mikä on seksuaalisuutesi tai mitä söit aamupalaksi, pekonia vai banaania. Sinun yhteiskunnallisella pelipaikallasi ei ole mitään väliä. Se, että olet ammatiltasi poliisi, lääkäri tai lähihoitaja, ei tarkoita etteikö sinulla olisi pahuutta sisälläsi. Se, että olet ammattitappaja, ei tarkoita sitä, etteikö sinulla olisi hyvyyttä sisälläsi.

Karma.

Sitä mitä lähetät, sitä myös saat. Jokainen teko ja jokainen valinta vaikuttaa joka hetkeen. Jokaisessa meissä asuu pieni hirviö, jonka olemassaolon moni haluaa kieltää. Enhän minä ikinä voisi tehdä niin, enkä voisi tehdä näin. Se on mahdotonta, en minä. Sinut on tehty legopalikoista, jokainen edustaa jotain asiaa sinussa. Jokaisella on musta pala, jokaisella on punainen ja jokaisella on sininen. Jokainen teko ja valinta vaikuttaa siihen, alkaako mustasta valua väriä, joka peittää alla olevan kirkkaan värin. Musta pala on aina ylimmäisenä, jotta sillä on mahdollisuus levitä kaikille elämän osa-alueille.

Mustaa legoa ja hirviötä ei voi poistaa, niitä ei voi jättää huomiotta.

Koska sitä on maailma.

Surusta

Ikävä.

Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää, ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan.

Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä.

He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi.

Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa.

Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.

Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Ei muutu, sen me tiedämme kaikki.

Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.

Ja sinä unohdat

Suutele minua rakkaani, kuin tämä olisi viimeinen suudelmamme. Sillä tiedän sen olevan viimeisemme. Sydämeni huutaa, mutten tahdo luopua tästä viimeisestä hetkestä, viimeisistä minuuteista.

Emme ole enää ehjiä, rakkautemme oli tarkoitettu rikottavaksi. Voimme pelastaa toisemme näin, rikkoen sydämemme, riistäen niistä toiset puolet. Yksin olemme puolikkaita, yhdessä kokonaisia. Ymmärrän tämän hetken, ympärillä olevan talviyön kauneuden, mutten ymmärrä miksi uhraamme näin itsemme.

Voisin vain lentää pois, jättää surun jälkeeni.

Lupasin sinulle, etten jätä sinua. Valehtelin, ja nyt se satuttaa. Sanoin sinulle, rakkaani, aina rakastavani sinua. Siinä en valehdellut. Kun nyt irrottaudumme, katson sinua silmiin ja kuiskaan kaiken olleen valhetta. Sydämeni kevenee, huulilleni nousee surumielinen hymy.

Nyt sydämeni ei pidä enää minua maassa.

Emme voi olla yhdessä.

Tahdon olla vapaa.

Kosketan huuliasi sormillani. Sinun on helpompi unohtaa minut, jos vihaat minua. Ja sinä unohdat. Tiedän sen. En rakasta sinun jälkeesi ketään, lennän vain lintuna taivaalle. Silloin tiedät, ettei kukaan muukaan tule saamaan minua.

En olisi kanssasi onnellinen.

Hyviä uutisia.

"Itseisarvo on matematiikkaa ja tarkoittaa luvun käänteislukua. Arvokkuuden voidaan katsoa tarkoittavan itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa. Näistä syntyy Itseisarvokkuus, joka kääntää itsekunnioituksen negatiivisesta positiiviseen. Runoja, jotka kumpuavat syvältä sisältä, joskus omista tunteista ja joskus vain ympärillä riippuvista sanoista"

Uskon, että te olette jo spotanneet minun nimeni joko infoboksista tai muista postauksista. Ja ei, en ole photoshopannut nimeäni ja runokirjani nimeä tuohon Elisa Kirjan e-kirjan kanteen. Kyllä, minulta julkaistiin 22..07.2014 runokirja E-versiona kylläkin.

En ole koskaan ollut mikään e-kirjojen ystävä, koska niihin ei saa, eikä tulla ikinä saamaankaan, sitä samaa fiilistä mitä "oikeassa" kirjassa on. Itse suosin enemmän noita oikeita kirjoja, mutta ajattelin lyödä niin sanotusti jalkaa oven väliin. :'D Onhan tämäkin kyllä aika kiva "kesätyö", teinpä jotain merkityksekästä tänä kesänä, toisin kuin aikaisemmin.

Joten jos minun runouteni kiinnostaa, Itseisarvokkuus löytyy Elisa Kirjan sivuilta ja sen saa sieltä hintaan 9,90€.

Unirunojen luonnoksia

(Lopulliset versiot eriävät täysin näistä, jotka ovat mitä kummallisimmat)

Tappakaa se mitä näette
tapa elitistinen faami
murhaa toivio,
mutta jätä kronoopit rauhaan
Kaaos on kaunis
ja he ylläpitävät sitä
Hyvä sydän ei takaa hyvää päätä
Mutta hyvä pää takaa hyvät rahat
Egoistinen elitismi,
halleluja!
Rikkaudet rikkaille
jotka niillä osaavat leikkiä.



Faamien punamultahallitus
se on työläismafian hyvä alku
Se on We Will Rock You
ja melkein selvä oppositio



Siitä lähdetään, että päässä pirstää
Hyvä vai huono hetki
Ei tietoa
Päätä vain pistää
tutkituttaa pitäisi



Jonain päivänä kipu katoaa
Jonain päivänä minä katoan
koska silloin uusi elämä saa alkunsa
On aika tehdä tilaa uusille
vapauttaa paikka odottavalle sielulle
joka  hengittää

12. A Letter from Death Row

(Tänään something in English. I beg your pardon kaikista kamalista virheistä mitä tuolla vilisee, mmuttamutta. Tosiaan, numero otsikon edessä on sen otsikon numero. En ottanut pois koska muuten se fiilis olisi muuttunut. Enjoy)

 

 

12. A Letter from Death Row

Dear mom and dad,

I’m so sorry I wasn’t that kind of son you wanted. I did my mistakes, some of them too big. Don’t blame my friends, I was the one to make the decision to kill him. They tried to stop me but I didn’t listen.  Mom always said I’m an old oaf who does whatever he wants. Kind of funny it led me to this point.

I just want to say I love you. So much that it hurts. I want you to know, I always wanted to be perfect. It just turned out and I lost my conciousness of right and wrong. You were the best parents boy could have, I just wasn’t the best boy parents could have. I regret all the things I’ve said, did or left undone.
Tell my sisters I love them. Lianna, you’re way too beautiful to waste your time with idiots like me. Brittany, you’re the brightest star our theater could have, but don’t let your intelligence go waste. I love you both and now you know how to help your own sons if they end up being like me.

When they told me I had two options, poison or electrocution, I chose electrocution, because it will hurt. I know that, and I want it. You may think I’ve gone mad or something, but I’m not. Mom, I hurted him and his family so much. It’s unfair to you that you have to lose someone too, but it makes victim’s family feel better. Dad, you always said big boys don’t cry. I’m a man now, and I cry because I fear facing death alone. I’m sorry you can’t meet me in Heaven, but murderers and pagans go to Hell.

Your remorseful son,
Alexander.

Kirje tuntemattomille

Hei, jos aivan varmasti haluat tietää kuka olen, tässä on kirje sinulle.

Olen Iida, kirjoitushetkellä kahdeksantoista (7.8.2013) ja minua kutsutaan Justiinaksi. Olen äidillinen, käyttäydyn vastuullisesti, olen savuton, alkoholia käytän kerran vuodessa enkä paljoa kerralla ja haaveilen kirjailijan urasta. Silti nukun pehmonallen kanssa, katson vapaa-aikanani yksin Ti-Ti Nallea ja Rölliä, kuuntelen lauluja kummastakin, rakastan lastenelokuvia enkä koskaan halua kasvaa aikuiseksi. Opettelen kävelemään korkokengillä, mutta silti pidän kiinni pehmoleluistani. Kukaan ei voi viedä minulta niitä.

Voin punata huuleni, laittaa rajaukset silmiin ja mekon ylle, mutta en siitä miksikään muutu. Yhä rakastan lapsille suunnattuja vanhoja elokuvia, musiikkia ja sitä viatonta suorasukaisuutta. Voitte nauraa minulle, voitte pilkata minua siitä, mutta minä en ole koskaan yksin. Silloinkin kun olen yksin, en ole yksinäinen, koska pehmonalleni pyyhkii kyyneleeni hihaansa ja lohduttaa.

Kun kesäyö sataa kasvoilleni kyyneleitä, minä hymyilen ja levitän käteni. Tervetuloa tuuli, vie minut Mikä-Mikä-Maahan. Käperryn vaatekaapin lattialle, nukahdan sinne ja herään Narniasta. Kun aamulla astun linja-autoon, se muuttuu junaksi ja pian olen Tylypahkassa. Elämäni on rikasta niin kauan kun minulla on mielikuvitukseni.

Minä en tarvitse poikaystävää tunteakseni itseni kauniiksi, tarvitsen siihen vain peilin, oikean valon ja tangle teezerin. Minulle riitää peiton lämmin syleily, parhaan ystäväni lämmin hymy ja auto, jolla ajamme Vaasaan yöpizzalle.

Minulle riittää, että pääsen koulussa kursseista läpi. Tärkeämpää minulle on oppia tuntemaan opettajat ja ammentaa heidän elämänkokemuksestaan tietoa. Oppia tuntemaan heidät persoonina. Minulla on ystäväni, joiden kanssa vietän välitunnit. Heidän kanssaan voin nauraa.

Voimalliseksi tunnen itseni, kun kuulokkeissa soi Survivor ja Eye of the Tiger. Vielä voimallisemmaksi naiseksi jos Gimmel laulaa Roviolla olosta. Pimeässä, kuulokkeet päässä olen supertähti. Karaokessa olen se iskelmälaulaja, joka ei koskaan nouse pinnalle. Joka syntyi väärälle aikakaudelle.

Olen onnellinen kun Leevi and the Leavings soi kaiuttimista ja voin laulaa kuinka hullu Amalia kamalia tansseja tanssii. Onnellisuus on sitä, kun Irwin laulaa Silirimpsistä autossa matkalla ei minnekään. Ryysyrantaa kesäyönä, pysähdys satunnaiselle bussipysäkille, puoliksi lämmennyttä Pepsiä ja auton nielemä puhelin.

Riittää, että saan sanoa rakkaakseni parasta ystävääni. Niin kauan, kun hän antaa minun sanoa ‘rakas lapsi’ ja ‘kultamuru’ silloin kun siltä tuntuu, en tarvitse ketään muuta. Olen täysi, minua on vaikea enää täydentää.

Olen isokokoinen, lihava, mutta se ei haittaa. Olen elämäni päätähti, ja päänäyttelijästä pidetään aina. Jos joku joskus katsoo elämäni elokuvan, hän näkee paljon surua. Mutta sen jälkeen alkaakin musikaaliosuus, joka ei pääty koskaan. Jossa on lapsekasta intoa ja totuudellista onnea.

Olisinpa minäkin yhtä totta kuin moni muukin. Elämäni on illuusio muiden illuusioiden seassa. Todellisuutemme on illuusio, joka on kaunis. Niin kuin kesäauringon ensisäteet kaunistavat Seinäjoen harmaan keskustan, nousee jonain päivänä mielikuvituksemme aurinko värittämään tätä illuusiota.

Siihen asti, toivotan hyvää yötä ja rakastan teitä.

Minä,

Iida,

Kahdeksantoista ja nukkuu pehmonallen kanssa.