Lauluja ympäri Suomenmaan, 5/60

5.

Meidänpä mainetta

Voitto,

häviö,

mitä siitä?

Maailma tietää,

meidän voimamme riittää.

Sisu rakkaan koti-Suomen

kiirii korviin muiden maiden

Rakkaus tätä maata kohtaan

kaatoi metsään sotilaan

Lauluja ympäri Suomenmaan, 3/60

3.

Jylhien

Vuorten takana makasi sänky uusi

puuvillapeitteisiin sulje suusi

Vuorten

tulivuorten

lämmin magma

Sulaa vesi ja höyrystyy,

kuurankukiksi ikkunaan.

Kaunista kuin traaginen kuolema.

Murheellisten laulujen maa

 (Tämä on teksti, jonka arvioinnista olen ikuisesti katkera ysiluokan äidinkielenopettajalle. Kasi puoli ihan vain, koska teksti ei kuulemma liittynyt suomalaisuuteen tai Suomeen. Kerro kommenteissa, löysitkö sinä ne suomalaiset piirteet, joihin olen tässä viitannut!)

MURHEELLISTEN LAULUJEN MAA

Poikani, minun pieni poikani. Sydäntäni särkee katsoa sinun kuihtumistasi, kun teet sen itsellesi enkä voi auttaa mitenkään. Minun täytyy vain yrittää tottua ajatukseen, että jossain vaihessa elimistösi ei enää kestä. Minun täytyy vain tottua ajatukseen, että jonakin aamuna minä herään ja löydän sinut poisnukkuneena. Sinä alat olla jo niillä rajoilla.

Laiha, sinä olet liian laiha.

Poikani, minun pikkuiseni. Leveät hartiat luisina ja posket kuopilla. Komeaakin komeampi nuori mies häpeää nyt itseään. Silitän poskeasi, kun nukut. Tunnen luut, kireän ihon. Lohduttomat kyyneleet vierivät pitkin poskiani, vaikka kuinka yritän estellä. En minä halua, että sinuun sattuu, enkä halua näyttää omaa suruani. Ehkä sinä voit vielä tervehtyä.

Toisinaan minä toivon vielä, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Mikään ei voi pelastaa meitä, sinua. Olet vaipunut liian syvälle sydämeesi huomataksesi, että olet tehnyt virheen.

Jotkut sanovat, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta minä tiedän paremmin. Huomasin sen sinusta. Heti kun huomasin ensimmäiset merkit, tajusin, ettei kukaan voi näyttää sinulle sitä valoa mikä sinut nostaisi pinnalle. Aluksi minä yritin, yritin ihan totta. Huomaamattomasti ja pakottaen. Nykyään minä vain istun takan ääressä, kuunnellen talon hiljaisimpiakin äännähdyksiä. Haluan olla paikalla silloin, kun vedät viimeisen henkäyksesi. Haluan olla vierelläsi, haluan kuulla poismenosi. Minä olen sinut tähän maailmaan saattanut ja jos minun täytyy myös saatella sinut poiskin, minä teen sen.

Viiden minuutin välein käyn katsomassa untasi. Näytät niin levolliselta, niin kuin aina. Aivan kuten kaikki lapset nukkuessaan. Sinä vain et ole enää lapsi, olet nuori. Nuori mies, jolla ei ole enää tulevaisuutta. Vedän  tuolini sänkysi viereen, sillä tiedän että tämä on se yö. Tänä yönä tähdet tuikkivat liian kirkkaasti, kuu on täydempi ja valaisee enemmän kuin koskaan ennen. Ääntäkään ei kuulu, vain sinun raskas hengityksesi.

"Äiti, miksi sinä itket?"

Siniset silmäsi katsovat minua viattoman unisina. Et mielestäsi ole tehnyt mitään väärää, etkä ole tehnytkään. Olet vain sairastunut, eikä se ole ollut sinun syytäsi. Katson sinuun hymyillen ja sinä teet tilaa viereesi, kun istuudun sängyllesi. Nojaudun istumaan seinää vasten ja sinä kierrät ohuen ohuet kätesi minun ympärilleni. Painat pääsi minun rintaani vasten.
"Nuku vain, kulta, nuku vain", ääneni on hyvin hiljainen. En halua päästää sinusta irti, mutten halua että sinuun sattuu.

Silitän hiuksiasi, tunnen kuinka hymyilet. Tähän sinun on hyvä nukahtaa, äidin syliin. Tiedän, että olet kipeä ja tiedän, että tahtoisit valvoa. Et halua huolestuttaa minua. Et ole koskaan halunnut huolestuttaa minua, jollain tasolla olet aina tiennyt miten vaikeaa on tulla toimeen yksin pienen lapsen kanssa. Koskaan et ole vaatinut liikaa. Minun pikkuiseni, ainokaiseni. Olisin halunnut nähdä sinun kasvavan onnelliseksi, mutta ehkä juuri näin oli tarkoitettu. Voin vain luottaa yksin kohtaloon.

"Äidin pikkuinen"

Vedät syvään henkeä kerran, toisen, kolmannen. Minä tiedän, ettei neljättä enää tule ja olen oikeassa. Kolmannella kerralla päästät ilman ulos keuhkoistasi puuskahduksena. Silitän hiuksiasi ja pidän sinua sylissäni.

Sinä olet läsnä vielä tämän yön.

Juttelua

Minä olen Kuolema, ja istun vierelläsi.

Olen pahoillani, mutta joudun olemaan kanssasi koko elämäsi. Kuvittelet, että tulen vasta viimeisellä hetkellä. Olen kuitenkin kanssasi aina, eikö lohdullista? Älä pelkää minua, vaikka olenkin rujo. Olin joskus komea, hyvin pidetty mies. Lauloin, tanssin ja välitin, joten sain tämän työn.

Olisi mukavaa jutella kanssasi, mutta säikähtyisit jos paljastaisin itseni sinulle. Ihmiset säikähtävät aina, jos näkevät kuolemansa. Sanovat sitä traumatisoivaksi. Minusta se tekisi hyvää yhdelle jos toisellekin, elämän hetkellisyys korostuisi. Se voisi näkyä heidän elämässään, vaikuttaa positiivisesti.

Jos minulle olisi kerrottu, että minusta tulee herra Kuolema elämäni jälkeen, olisin kerännyt kokemusta ja oppinut tuntemaan ihmismielen salat. Niistä olisi nyt apua, että osaisin olla vähemmän pelottava. Olen joskus ollut komea mies, mutta nykyään silminäni ovat kuopat, ihoni kiristyy poskipäiden yllä ja huuleni ovat kuivakat.

Kylmyyttä suudellessani ne kuivuivat.

Minä välitän

Jotain särkyy, jotain korjaantuu.

Hän ei tule koskaan enää olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää olevansa yksin ja tietää, tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee etteivät he välitä.

Sillä eihän kukaan välitä.

Vain pieni osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä, mutta en voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.

Nyt on liian myöhäistä.

Hautajaiset

 

Hautajaiset

Lyhyt on varpusen lento

Lyhyt on joutsenen laulu

Lyhyet ovat päivät

Elämän kesässä

Kukkien keskellä

On hyvä pitkästi olla

Santerille

Tänään soitin kitaraa

ja ikävöin sinua

Duurisoinnut toivat mieleen hymysi

ja molli muistutti silmistäsi

Sinä olet musiikkia

mollivoittoista metallia tuplabassoilla

Taustalla letkeä banjo

ja haikea kitara

Jonain kauniina päivänä

Jonain kauniina päivänä minä ajattelen sinua.

Jonain kauniina kesäpäivänä tanssin, koska niin hymysikin teki. Hymysi, joka nyt haalenee mustavalkokuvassa valokuva-albumin pohjalla. Minustakin tulee vielä samanlainen, kuva muiden joukossa, mutta se päivä ei ole tänään. Tänään minun hymyni näkee kaikissa väreissä ja muodoissa.

Se on vielä täällä, toisin kuin sinä.

Sinun hymysi on sammunut, kadonnut.

Se on viety pois, sen päällä on kuutio multaa ja melkein saman verran matoja.

Kuvassa itkuiset silmäni ovat turvonneet, en halunnut enää nähdä sinua. Näin puuta, rautaa ja kukkia, eikä mikään ollut todellista. Kaikki oli vain usvaa, joka katoaisi kun kiskoutuisin ulos. Se hajoaisi ja muodostaisi uuden maailman. Sitä odotin. Sitä ei tapahtunut. Kaikki pysyi, vaikka miljöö vaihtui. Usva, joka ympäröi, oli konkreettista ja kovaa. Se ei särkynyt, vaikka toivoin niin. Kaikki pysyi, mikään ei särkynyt.

Paitsi hiljaisuuden halki putoava kahvikuppi.

Laattalattia ei ollut hellä. Se oli asfaltin lailla periksiantamaton. Se ei surrut enkeliä, se ei surrut kahvia, se ei surrut särkyneitä unelmia. Sinun unelmasi olivat jalkojeni juuressa palasina Arabian säröjen seassa. Se oli hetki, kun tajusin ettet sinä tule takaisin. Vaaleanruskea kahvi tahrasi tummia laattoja kun tajusin, että myös minun unelmiani lojui omiesi vieressä. Minä. Sinä. Me. Minun. Sinun. Meidän. Se oli hetki, kun tajusin ettei ikävä ikinä hellitä.

Sinä jäit pois junasta juuri kun aloimme rakastaa ohikiitäviä maisemia. Jätit minut odottamaan ja vahtimaan tavaroitasi. Joka hetki juna kulkee kauemmas ajan halki, enkä voi sitä estää. En voi jäädä pois seuraavalla asemalla, koska tämä rata kulkee vain tähän suuntaan. Ei ole teitä.

Kuvissa minä näen sinut. Näen hymysi ja valkeat hampaat, jotka usein varastivat leivästäni palan. Näen silmäsi, poskipäiden puoliksi kätkemät, jotka hyväksyivät huumorini. Näen miten heijastat itsesi valoa minuun ja vedät minun pimeyttäni. Rikot minun rajojani.

Kuvissa minä näen sinut. Näen sinun minut hyväksyvän. Minä kaipaan sinua niin, etten tiedä mihin katsoa. Näen sinut kaikkialla. Asunnossani on palasia sinusta. Muistoja. Lahjoja. Lainoja. Minulla on vieläkin kirjastokorttisi lompakossani. Unohdin palauttaa sen. Tai sitten sinä unohdit pyytää.

Mielessäni me sekoitumme. En enää erota mitä sinä unohdit ja mitä minä muistin. Tuolta ja tieltä minä muistan sanojasi, lausahduksiasi, mutta sieltä ja suolta toivoton usva on peittänyt kaiken. Kaiverrutin syntymäpäiväsi, mutta vedin sen yli kalenteristani. Vuodesta katosi yksi päivä sinun mukanasi. Minä ikävöin. Välillä niin paljon että olen sekaisin. Niin sekaisin, että näen sinut edessäni.

Olet pieni ja minun pitää tehdä sinulle tikapuut.

Hautajaiset

Lyhyt on varpusen lento

Lyhyt on joutsenen laulu

Lyhyet ovat päivät

Elämän kesässä

Kukkien keskellä

On hyvä pitkästi olla

Eräs toinen maanantai

Oli elämä
oli toinen,
joka lopetettiin
Ei tarvitse olla nero tietääkseen
että loput ovat aina suunniteltuja
Kuka ne suunnittelee?
Se, joka tietää parhaiten
Se, joka haluaa olla kirjailija
Se, joka on vastuussa toisen elämästä
Ei ole väliä milloin tarina loppuu,
vaan miten
Oliko se tragikoomista?
Oliko se haluttu, toivottu?
Yllättikö se?
Kenties.