Kuten otsikko kertoo, unelmointia on ilmassa. Jotkut teistä ovat ehkä huomanneet e-kirjani mainoksen kadonneen sivun vierestä. Se ei ole sattumaa eikä vahinko, vaan totisinta totta. Purin sopimukseni Elisan kanssa, sillä Itseisarvokkuuden runoista tulee osa jotain erilaista kokoelmaa. Vain aika näyttää, julkaistaanko sitä. Se tietysti riippuu monestakin asiasta, kuten mm. siitä, löydänkö muistitikkuani. Löysin läppärilaukustani haarukan, mutta muistitikku oli teillä tietymättömillä.
Kappas kihveliä, heti löytyi kun valitti ja laittoi valot päälle. Kuitenkin, runokokoelmaprojekti on alkanut ja käsikirjoitus muotoutuu kovaa vauhtia. Ikään kuin ei olisi viittäkymmentä muuta asiaa mitä tehdä, mutta ehkä parempi on saada edes jotain aikaiseksi edes jollain saralla. Turha olla itselleen turhan ankara. Älkää olko tekään liian ankaria itsellenne.
Kuten aina, joka vuosi, löytyy niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Viime vuonna taisin tehdä samantapaisen postauksen ja pidin siitä, joten halusin tehdä samanlaisen uudestaan.
1. Posti
Yksi mun ehdottomia lempihetkiä viime vuonna oli Postin joulupestistä hetki, kun meidän pöytäporukka lauloi yhdessä Petri Nygårdin Soittorasia-biisistä yhden kohdan.
2. Karhun kansa
Karhun kansan Kekrissä eräs jäsen saunotti muita ja rituaalissa jätettiin taakse vanhan vuoden vihat ja toivotettiin uusi vuosi tervetulleeksi. Se oli tähän mennessä yksi voimakkaimpia kokemuksiani ja siksi pääsee näin korkealle.
3. Keskustanuoret
Olin oman piirini varapuheenjohtaja ja otin enemmän vastuuta meidän piirin sosiaalisesta mediasta. Monia hyviä hetkiä, erityisesti liittokokous ja Vuoden aktiivi 2018 -diplomi liitolta.
Joka hemmetin vuosi sattuu jotain. Aina. Tänä vuonna mun kone lakkasi yhtäkkiä tunnistamasta muistitikkua, jossa nanoni sijaitsi. Onneksi Windows oli pelastanut sen ja pystyin palaamaan täsmälleen siihen kohtaan, jossa olin ollut, mutta jotenkin se nanohenki ehti jälleen kerran haihtua. Mulla on päälle kolme tonnia sanoja kasassa, kirjoitin jopa Kekrissä käsin, ja tiedän että tuo stoori voisi kirjoittaa jopa itse itsensä, jos vain antaisin sille mahdollisuuden. Silti jokin tökkii ja päätin tulla valittamaan siitä tänne. Ja tästä siirryn ottamaan kiinni Hermione Granger ja kaksoisolennon arvoitus -ficistä ilmestyneet uudet luvut, ennen kuin vapautan itseni viettämään bestispäivää Katrin kanssa.
Tänään se alkaa, NaNoWriMo. Jokavuotinen hulluus, joka on ollut omana perinteenäni vuodesta 2009. Tänä vuonna aloitan ihan kokonaan uusiksi viimevuotisen nanoni Anjasta ja Aleksanterista. Tällä kertaa mulla on vähän enemmän suunniteltuna ja elän toivossa, että pääsisin pidemmälle kuin viime vuonna. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin viime vuonna se saattoi tyssätä laiskottelun lisäksi myös siihen, että kirjoitin pääasiassa käsin. Nyt mulla on sentään bujossa NaNolle oma aukeama! On mulla muitakin enemmän preptoberiin liittyviä aukeamia, mutta niitä en kuvaillut koska niissä on turhan paljon yksityiskohtia mun työn alla olevasta romaanista.
Vasemmalla inspissivu ja oikeella ihan perinteinen word count -seurantaboksi. En jaksanut alkaa mitenkään hifistelemään ja tekemään mitään superhienoa, tällä kertaa käytettävyys on pääasia. Jotenkin vaan tuntuu, että olis pitänyt kehitellä joku juttu millä pystyisin träkkäämään omaa keskittymistäni, koska se on tälläkin hetkellä todella huonoa... Itse asiassa, nyt kun tarkemmin mietin, hipsin takaisin kirjoittamaan. Viikonloppuna on Kekri ja voisin vaikka vannoa, etten saa paljoakaan sanoja tuotettua enkä halua olla ihan superjäljessä jo heti näin alussa.
Viimeisiä päiviä viedään! Ilolla aion heittää vuoden 2017 menemään ja toivottaa vuoden 2018 tervetulleeksi. Josko se olisi lempeämpi ja hedelmällisempi kuin tämä vuosi, toivossa on ainakin hyvä elää. Nyt on ollut kuitenkin aika vilkuilla mennyttä vuotta ja sen synkkyydessä olleita hyvinkin valoisia hetkiä. Löysin useita hienoja ja merkityksellisiä hetkiä, mutta ajattelin jakaa tässä kolme sellaista, jotka käyvät mielessäni jollain tavalla miltei joka päivä.
Karhun kansan jäseneksiottorituaali
Vain vaivoin pystyin itkemättä vastaamaan kysymyksiin ja vastaanottamaan jäsenkorun, koska se tuntui niin oikealta. Ehkä te, jotka on kastettu aikuisina, voitte samaistua siihen tunteeseen. Siihen yhteenkuuluvuuden, turvallisuuden ja rakkauden tunteeseen. Kuin ympärille levitettäisiin oikein paksu peitto, jossa on flanellipussilakana niin että se on heti lämmin ihoa vasten.
Karhun kansan kekri
Ihmisenä, jolla on oikein diagnoosinakin sosiaalisten tilanteiden pelko, otin aikamoisen ison riskin ja menin yksin keskelle täysin vieraita ihmisiä. Ne ihmiset pysyivät vieraina suurin piirtein kymmenen minuuttia, ennen kuin rohkeasti istuuduin alas, esittelin itseni ja liityin keskusteluun. Sen jälkeen vierauden ja ulkopuolisuuden tunne katosi, kun ihmiset ottivat minut lämpimästi vastaan. Jopa suuresti panikoimani jäsenhaastattelu oli lämminhenkinen ja mukava.
Keskustanuorten Etelä-Pohjanmaan piirin syyskokous
Olin ensimmäistä kertaa ikinä puhujanpöntössä, sain vuoden aktiivin palkinnon ja sain kunnian toimia piirin varapuheenjohtajana tulevana vuonna. Automatkalla Alavudelta kotiin itkin, nauroin ja lauloin onnesta. En ollut uskaltanut edes toivoa varapuheenjohtajaksi valintaa, mutta kun äänestystulokset julkistettiin niin olin taas lähellä kyyneleitä.
Taas ajattelin kirjustella kuulumisia, koska tässä ficcienkirjoituspuuskassani en ole paljon ehtinyt muuta kirjoittelemaan. Nämä säännölliset postaukset ovat siis ajastettuja, juurikin tällaisia tilanteita varten. Olen pian Dramione-ficissäni neljännen osan julkaisun kohdilla ja hieman jännittää, että miten lukijat suhtautuu jatkoon. Etenkin kun kyseessä on muista hieman erilainen osa. NCIS-ficin kanssa takkuilen, koska jotenkin joku siinä tökkii. Olen kyllä saanut hyvin kirjoiteltua ficciä, jonka työnimi on Mary-Lou. Se ei ole lähelläkään julkaisuvalmiutta, sillä ensimmäinen osa on jo 4 000 sanan mittainen eikä se ole edes puolessa välissä sitä mitä olen siihen suunnitellut. Siitä taitaa tulla oikeasti ensimmäinen romaaninmittainen ficcini ja panostan siihen jopa ehkä vielä enemmän kuin olen aikaisempiin ficceihini panostanut.
En tarkoita ettenkö panostaisi NCIS- tai Dramione -ficceihini, mutta tämä on kokonaan eri kaliiperia. Sitä on myöskin raskaampi kirjoittaa, joten sitä ei kannata keskeneräisenä julkaista. Jos järjestäisin enemmän aikaa kirjoittamiselle, saisin paljon nopeammin aikaiseksi jatkoa muihin ficceihini. Slaying us on kokonaan unohtunut, vaikkakin senkin uusin osa on kyllä hyvinkin kesken. Pitäisi vaan taas katsoa Buffya että saisin siitäkin ficistä kiinni.
Joidenkin mielestä fanfiction on tekstilajina helpompi kuin niin kutsuttu tavallinen originaalien kirjoittaminen, mutta olen alkanut olemaan hieman eri mieltä. Se saattaa olla sitä aluksi, mutta sitä mukaa kun kehittyy kirjoittamisessa niin se muuttuu hankalammaksi. Hahmoihin alkaa lisätä piirteitä, joita niissä ei alunperin ollut ja tarvitsee paljon enemmän kertaamista että saa siitä maailmasta kiinni. Nimittäin oman kirjoittamisen kehittyessä helposti kehittyy se oma mielikuvitus ja se alkaa tuotteliaammaksi omien hahmojen ja maailmojen muodossa. Silloin tapahtuu hahmojen muuttuminen ic:stä (in character) ooc:ksi (out of character), joita suurin osa pyrkii ficcaamisessaan välttämään.
Itse toki viittaan kintaalla tämmöisille jutuille ja kirjoitan mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan, oli se sitten ic siinä hahmossa tai ei. Esimerkiksi mun Draco on hyvinkin lempeäluonteinen, vaikka aika itsepäinen mulkerohan se alunperin on. Ja hyvin usein mun Severus on harvinaisen paljon lällympi kuin oikea, sitä se fanityttöily teettää.
Luovan kirjoittamisen vetäminen yhdelle luokalle on buustannut omaakin kirjoittelua, olen paria ficciä saanut jopa eteenpäin. Tarkoituksena olisi kuun loppuun mennessä saada jatkettua ainakin kahta jo julkaisemaani jatkoficciä. Eri asia, miten sitten onnistun pitämään itseni kurissa sen suhteen. Kuitenkin, tässä suunnitellessa tulee kokeiltua uudemman kerran muutamia yläasteella ja lukiossa näytettyjä tekniikoita. Kuvarunon tekeminen on edelleen hyvin vaikeaa, aivan kuten aikaisemminkin. No, mitäpä sitä ei tekisi itsensä kehittämiseksi.
Camp NaNoon en siis ole osallistunut tänä vuonna, ideoita riittää mutta aikaa on vähän. Yritän pysytellä kaiken suhteen sietoikkunassa ilman että se lipsahtaa ylä- tai alavireeseen, mutta välillä sitä on hankala tunnistaa omia rajojansa etenkin kun tekisi hirveästi mieli tehdä viittä miljoonaa asiaa yhtä aikaa. Jos vuorokaudessa riittäisi tunnit, ehtisin paneutua astrofysiikkaan, matematiikkaan, historiaan, musiikkiin, lukemiseen, kämpän läpipuunaamiseen, töissä käymiseen, kirjoittamiseen ja varmaan viiteentoista muuhunkin asiaan, jotka eivät nyt tule mieleen.
Palatakseni vielä siihen kirjoitteluun niin kuten varmasti huomaa, en ole hirveästi kuitenkaan kirjoitellut mitään johdonmukaista, lähinnä hajanaisia kohtauksia. Haparoin vähän kerronnan kanssa, mutta ehkä tämä tästä.
Voi hyvänen aika. Pitkästä aikaa olen hukannut sanat. Tai no siis, en nyt varsinaisesti hukannut (mitä nyt sekoitin kerran suffiksin ja affiksin määritelmät), mutta hukannut taitoni järjestellä niitä kivaan järjestykseen joka on sekä esteettinen, symbolinen että järkevä. Siitä on pitkä aika kun olen törmännyt viimeksi tällaiseen blokkiin, joten olen vähän kaivellut sanaista arkkuani. Siis kirjaimellista arkkua, joka sisältää suurin piirtein kaikki käsinkirjoittamani tekstit ja toimii myös kerrassaan mainiona sohvapöytänä.
Löysin sieltä muutamia oikein hyviäkin tekstejä, jotka vaativat vielä hiukan hiomista. Löysin myös joitain ihan hyviä runoja, joiden kanssa näkö oli kyllä koetuksella koska ilmeisesti lyijykynä ei ole kestävä ratkaisu. Käyttäkää mustekynää, rakkaat kirjoittajatoverini, se säilyy paljon paremmin. Niitä runoja olen nyt sitten talletellut tänne luonnoksiin, koska en halua tämän blogin kuolevan pystyyn minun sanallisen välikuolemani takia.
Välikuolemasta puheenollen, niitä on tullut tässä koettua vähän useampiakin lähinnä introverttiuteni takia. Muutama viikko sängyn pohjalla makoilua ei tekisi pahitteeksi, mutta onneksi joululoma on ihan nurkan takana.
Tänä vuonna olen valmistautunut superhuonosti. Tiedän perusidean, hahmot suurin piirtein kaikki ja mitä kukakin edustaa, mutta itse tarinan kulku on vielä hahmottelematta. Ottaen huomioon sen, että koko idea perustuu shakkipeliin, niin minun pitäisi jo kovaa vauhtia olla pelaamassa sitä peliä. Tällä kertaa pelkkä tajunnanvirta ei vain yksinkertaisesti riitä, koska muuten kulusta tulee epälooginen ja sekava. Joskus sitä miettii, miksi tähän ryhtyykään joka vuosi.
Toisaalta, nyt minulla on kuitenkin edes yksi etu puolellani. Nimittäin kovin palvomani kirjoitusohjelma Scrivener, ostin sen tuossa pari viikkoa sitten. Ero Wordiin on huima, enkä voi väittää että ikävöisin sitä. Scriveneristä voin kirjoittaa arvostelua myöhemmin, mutta voin vannoa että en maksanut viittätoista euroa turhasta. Kyllä, normaalihintaisena se on kallis (silloin noin neljäkymmentä euroa), mutta ainakin kun itse sitä olen aikanaan kokeillut, niin koin sen paljon helppokäyttöisämmäksi ja kätevämmäksi kuin muut. Tällä kertaa teknisesti kirjoittaminen on paljon miellyttävämpää.
En voi kieltää ettenkö arpoisi mielessäni JJR:n ja Jumalapelin välillä vieläkin, mutta toisaalta kaikki uusimmat versioni ja muistiinpanoni JJR:stä tuhoutuivat entisen koneeni sanoessa sopimuksensa irti. Uusimmat muistiinpanot ja muut ovat siis vuodelta 2010 - siltä ajalta kun koko idea alkoi muotoutua. Ja paljon muutoksia on tapahtunut sen jälkeen, Leevi ja Arttu mm. vaihtoivat ulkomuotoja. Tietenkin harkitsin myös Romeon&Julian tai Hamletin toteuttamista, mutta en ole tehnyt tarpeeksi taustatutkimusta kumpaankaan. Hamletiin minun pitäisi tehdä diagnoosit ja Romeoon&Juliaan etsiä netin syövereistä kokemuksia sekä transihmisiltä että heidän kumppaneiltaan, mutta etenkin jälkimmäisiltä. Romeo&Juliahan on Romeon näkökulmasta enemmän ja käsittelee tämän suhdetta Juliaan (kutsun häntä vielä Juliaksi, koska hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa nimeään).
Jumalapeliin päädyin lähinnä siksi, että se on teinihömppää höystettynä fantasialla. Olen paininut viime aikoina ihan liikaa realististen tekstien kanssa ja kaipaan vähän irtiottoa, sillä vaikka aihe ja taustavoimat ovatkin aika dramaattisia niin ajattelin kuitenkin pitää sen aika tasaisena. Realistinen fantasia on hankala genre eikä hirveän tuttu sitten kuitenkaan, mutta pidän haasteista. Lähinnä minua kai hirvittää se, että tuleeko sitä fantasiaa sitten liian vähän. Fantasiaa olen tottunut kirjoittamaan lähinnä Harry Potter -fanfictionin muodossa ja siinä se on arjen kannalta merkittävässä osassa, joten sitä on pakko kirjoittaa. Jumalapelissä se fantasia on lähinnä pelkkä taustavoima joka pyörittää sitä kaikkea, mutta on kuitenkin aika oleellinen osa.
Äh, jotenkin alkaa tuntua että olen sittenkin ihan hukassa kaiken kanssa.
(Symppaan kovasti tätä Klamydian biisiä. Se tuntuu niin tutulta. Siksi se tuntuu sopivalta myös tämän puheen taustalle, ainakin omasta mielestäni)
Nyt kun on lukio virallisesti ohi ja lakki päähän painettu, niin voi ehkä kuitenkin suoda muutamia ajatuksia lukion suuntaan.
Seinäjoen lukio.
Neljä vuotta.
2011-2015
Näihin neljään vuoteen mahtuu paljon. Paljon enemmän kuin niihin kolmeen, joiden aikana oli alun perin ajatus valmistua. Onneksi en valmistunut. Niin paljon on tapahtunut pelkästään tänä vuonna.
Lukion neljännellä Elli, Sara, Katariina, Katri, Rebecca, Nuppu, Roosa, Ada, Jenniina, Nea, Siiri, Juliana, Silja, Jenny, Karita, Terhi, Petra.
Lukion neljännellä sain nauraa AB-aulassa niin lujaa, että käytävän varrella olevissa luokissakin kuultiin.
Lukion neljännellä perustin hetkellisesti yrityksen.
Lukion neljännellä pääsin näyttelemään kaupunginteatterin näyttämölle.
Lukion neljännellä sain tutustua ihmisiin joiden en olisi uskonut pitävän minusta.
Toisaalta, myös aikaisempina vuosina tapahtui paljon.
Lukion ensimmäisellä otin ensimmäiset teatteri-ilmaisun kurssit.
Lukion ensimmäisellä tutustuin heti ensimmäisellä tunnilla ensimmäisen kerran.
Lukion kolmannella Tiia, Piia, Sara, Michele, Kristian, Mirella, Jenna, Jussi, Kaisa, Markus, Riina, Elli, Roosa.
Hauskat hetket, hillitsemättömät naurukohtaukset, paniikkikohtaukset ja ahdistavat liikuntatunnit. Kaikki mahtuvat näihin. Onneksi sain taitavat ja asiansa osaavat liikunnanopettajat, joiden ansiosta saatoin suorittaa kyseiset kurssit loppuun. Inhoni kyseistä ainetta kohtaan ei kadonnut ja niin kauan kuin vain voin välttää ryhmäliikuntaa, vältän sitä. Ilman Jarnoa ja Jaanaa en olisi kuitenkaan saanut eilen lukion päättötodistusta. Kiitos.
Omassa henkisessä kasvussani seinäruususta seinägladiolukseksi teatteri-ilmaisu on ollut avainosassa. Useampaan kertaan käydyt peruskurssit, kaksi diplomia ja omalle sisäiselle lapselle hyväksynnänsaanti ovat tuoneet niin paljon valoa synkkään komeroon henkisten portaiden alla. Kiitos Johanna ja Eikku, meidän pienensuuren päiväkotiteatteriprojektimme ohjaaja, olette tehneet korvaamattomia.
Olen kaikkien näiden kurssien aikana saanut tutustua myös mahtaviin opettajiin, joista osa on ryöminyt salakavalasti lähelle sydäntä. Olen nähnyt läheltä niitä ihanneopettajia, joista jotkut muut saavat vain lukea. Olen saanut tutustua ihmisiin, jotka koepapereidemme lisäksi huolehtivat sydämistämme. Opettajan työ on aliarvostettu, eikä monikaan ymmärrä sen rankkuutta. Ehkä siksi osa opettajista haluaa pysyä henkisesti kauempana oppilaista. Nyt olen tutustunut opettajiin, jotka vain lisäävät työnsä rankkuutta ja auttavat apua tarvitsevia muutenkin kuin luokassa.
Näiden neljän vuoden jälkeen voin kehua Seinäjoen lukiota.
Apua tarvitseva saa sitä, jos vain osaa kysyä. Kukaan ei tunge nenäänsä asioihisi töykeän röyhkeästi. Sinua auttavat ihmiset eivät kerro asioitasi eteenpäin, jos sanot ettet sitä tahdo. Oli ihanaa, kun viimeinkin olin koulussa, jonka terveydenhoitaja otti minut vakavasti. Kiitos, Anne, niistä lukuisista kerroista kun olen jos johonkin vaivaan apua kaivannut ja olet auttanut ja uskonut. Kertaakaan en ole joutunut lähtemään siksi, että minua ei uskottu.
Haluan myös kiittää laitoshuoltajia, joiden kanssa vietin aikaisia aamujani. Oli mukava jutella heille ja olen myös kiitollinen, että he jaksoivat ja jaksavat siivota epäsiistien lukiolaisten jäljet. Kyllä, joinain päivinä myös minä kuuluin niihin epäsiisteihin lukiolaisiin.
Olen maailman fiksuin kirjoittaja kieltämättä. Tiedän taitoni addiktoitua huonoimpiinkin sarjoihin, jos vain niistä on enemmän kuin yksi kausi.
Ajattelin siis eilen kokeilla Pretty Little Liarsia kun Netflix on jo varmaan vuoden verran sitä jankuttanut ja totesin, että tämä on tapaus Teen Wolf all over again. Katsoin, totesin sysipaskaksi ja koukutuin. Pretty Little Liars ei ole yhtään sen parempi, mutta jäin silti koukkuun. Aloitin eilen ja olen jo vähän yli ekan kauden puolen välin. Odotan vaan, että pääsen sen loppuun ja saan lukea sen kakkoskirjan. Kummitäti osti joskus kakkosen, kolmosen ja nelosen englanniksi, mutta en ikinä uhrannut ajatusta niiden lukemiselle. Nyt ajattelin sitten, kun kerran sarjaakin katson ja kirjoitan NaNoa englanniksi.
Niin, CampWriMoni tänä vuonna. Olen aloittanut jopa, mutta ei se kyllä hirveän nopeasti etene. Koska Pretty Little Liars. Päälle 360 sanaa, päivän tavoitteeseen on vielä matkaa kuitenkin. Mun päivätavoite on siis 834, koska yritän tänä vuonna vain 25 000. Jos pystyn siihen nyt, niin pystyn kyllä viiteenkymmeneentuhanteen sitten marraskuussa. Toivottavasti. Englannin kieli tuo onneksi paljon niitä ns. ylimääräisiä sanoja, koska on artikkelit ja preposititot sun muut.
Kirjoitan NaNoni englanniksi siitä yksinkertaisesta syystä, että se perustuu Cards Against Humanity -kortteihin. Olen nostanut hahmojen päämotiivin, harrastuksen, ammatin ja opiskeltavan aineen korteista, kuin myös jokaiseen lukuun olen ottanut neljä korttia. Saa nähdä miten lähden niitä käyttämään, vähän kyllä jännittää. Hahmoni siis asuvat kampuksen asuntolassa, jokainen opiskelee eri asioita ja jokainen eriää toisistaan ihan täysin. Koko NaNo alkaa Arlan ja Alisonin konfliktilla (himokristitty ja kampuksen noita), jota Grandma (vanha nainen, ei oikeasti kenenkään isoäiti) tulee setvimään.
Tarina ei kulje pääasiassa sen takia, että koukutuin tähän sarjaan ja sen saman syyn takia, miksi olen aikaisimmissakin NaNoissa epäonnistunut. Idea, josta olin ihan fiiliksissä vielä pari päivää sitten, tuntuukin jotenkin väkisin väännetyltä ja tönköltä. Vaikka tiedän, ettei se sitä ole, en pääse eroon tuosta kamaluuden tunteesta. Idea on hyvä, mukamas helppo ja hedelmällinen, mutta en tiedä sitten, että mikä mussa tökkii. Kaipa oon jotenkin epävarma, vaikka tiedänkin, että tämä on jotain missä en oo keskivertoalisuoriutuja. Ainakaan paljon.
