(Tämä on teksti, jonka arvioinnista olen ikuisesti katkera ysiluokan äidinkielenopettajalle. Kasi puoli ihan vain, koska teksti ei kuulemma liittynyt suomalaisuuteen tai Suomeen. Kerro kommenteissa, löysitkö sinä ne suomalaiset piirteet, joihin olen tässä viitannut!)
MURHEELLISTEN LAULUJEN MAA
Poikani, minun pieni poikani. Sydäntäni särkee katsoa sinun kuihtumistasi, kun teet sen itsellesi enkä voi auttaa mitenkään. Minun täytyy vain yrittää tottua ajatukseen, että jossain vaihessa elimistösi ei enää kestä. Minun täytyy vain tottua ajatukseen, että jonakin aamuna minä herään ja löydän sinut poisnukkuneena. Sinä alat olla jo niillä rajoilla.
Laiha, sinä olet liian laiha.
Poikani, minun pikkuiseni. Leveät hartiat luisina ja posket kuopilla. Komeaakin komeampi nuori mies häpeää nyt itseään. Silitän poskeasi, kun nukut. Tunnen luut, kireän ihon. Lohduttomat kyyneleet vierivät pitkin poskiani, vaikka kuinka yritän estellä. En minä halua, että sinuun sattuu, enkä halua näyttää omaa suruani. Ehkä sinä voit vielä tervehtyä.
Toisinaan minä toivon vielä, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Mikään ei voi pelastaa meitä, sinua. Olet vaipunut liian syvälle sydämeesi huomataksesi, että olet tehnyt virheen.
Jotkut sanovat, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta minä tiedän paremmin. Huomasin sen sinusta. Heti kun huomasin ensimmäiset merkit, tajusin, ettei kukaan voi näyttää sinulle sitä valoa mikä sinut nostaisi pinnalle. Aluksi minä yritin, yritin ihan totta. Huomaamattomasti ja pakottaen. Nykyään minä vain istun takan ääressä, kuunnellen talon hiljaisimpiakin äännähdyksiä. Haluan olla paikalla silloin, kun vedät viimeisen henkäyksesi. Haluan olla vierelläsi, haluan kuulla poismenosi. Minä olen sinut tähän maailmaan saattanut ja jos minun täytyy myös saatella sinut poiskin, minä teen sen.
Viiden minuutin välein käyn katsomassa untasi. Näytät niin levolliselta, niin kuin aina. Aivan kuten kaikki lapset nukkuessaan. Sinä vain et ole enää lapsi, olet nuori. Nuori mies, jolla ei ole enää tulevaisuutta. Vedän tuolini sänkysi viereen, sillä tiedän että tämä on se yö. Tänä yönä tähdet tuikkivat liian kirkkaasti, kuu on täydempi ja valaisee enemmän kuin koskaan ennen. Ääntäkään ei kuulu, vain sinun raskas hengityksesi.
"Äiti, miksi sinä itket?"
Siniset silmäsi katsovat minua viattoman unisina. Et mielestäsi ole tehnyt mitään väärää, etkä ole tehnytkään. Olet vain sairastunut, eikä se ole ollut sinun syytäsi. Katson sinuun hymyillen ja sinä teet tilaa viereesi, kun istuudun sängyllesi. Nojaudun istumaan seinää vasten ja sinä kierrät ohuen ohuet kätesi minun ympärilleni. Painat pääsi minun rintaani vasten.
"Nuku vain, kulta, nuku vain", ääneni on hyvin hiljainen. En halua päästää sinusta irti, mutten halua että sinuun sattuu.
Silitän hiuksiasi, tunnen kuinka hymyilet. Tähän sinun on hyvä nukahtaa, äidin syliin. Tiedän, että olet kipeä ja tiedän, että tahtoisit valvoa. Et halua huolestuttaa minua. Et ole koskaan halunnut huolestuttaa minua, jollain tasolla olet aina tiennyt miten vaikeaa on tulla toimeen yksin pienen lapsen kanssa. Koskaan et ole vaatinut liikaa. Minun pikkuiseni, ainokaiseni. Olisin halunnut nähdä sinun kasvavan onnelliseksi, mutta ehkä juuri näin oli tarkoitettu. Voin vain luottaa yksin kohtaloon.
"Äidin pikkuinen"
Vedät syvään henkeä kerran, toisen, kolmannen. Minä tiedän, ettei neljättä enää tule ja olen oikeassa. Kolmannella kerralla päästät ilman ulos keuhkoistasi puuskahduksena. Silitän hiuksiasi ja pidän sinua sylissäni.
Sinä olet läsnä vielä tämän yön.
