Tervetuloa todellisuuteeni

Tervetuloa todellisuuteeni,

katso minne astut. Lattialtani voit löytää kaninkolon, kastella jalkasi jääkylmään Atlanttiin tai kompastua Hiidenpataan. Ei kannata nojata seinään, se voi sortua tai kasvaa kiinni sinuun. Älä mene vaatekomerooni tai et löydä enää takaisin. Pihametsäänikin kannattaa varoa, kentaurit eivät pidä tunkeilijoista. Keittiöni jätä rauhaan, näky saattaa järkyttää. Lampea en suosittele, merenneidot, kalmari, vedenväki ja jääpalat tuskin houkuttavat. Pysy tarkasti pääkäytävällä ettet eksy. Tämä linna kun on niin kovin iso. Jos tylsyys iskee, koeta toki pihan labyrinttia.

Huomenna illalla lähdemme McGeen kanssa Muumilaaksoon, joten jäät hetkeksi kaksin Kippari-Kallen kanssa. Olga ja Hajuherne leikkivät Puhin kanssa leikkimökissä, voit mennä mukaan tai katsella Tittelityyn ja Tittelituun esitystä. Pekka ja Monni kaipaavat ruokaa, äläkä anna Pillille ja Pullalle kermaa, he sekoavat siitä.

Sepä kävi esittelystä!

Toivon ettei tämä järkytä sinua, onhan tämä aika uutta. Tulet kyllä tottumaan ja pitämään. Kannattaa liikkua tanssien kolmoskäytävällä, yhdellä kyntteliköistä on vähän erikoinen Aspergerin syndrooma. Tanssiminen rauhoittaa sen mieltä. Voit toki myös laulaa, niin henkilökuntani tekee. Rohkelikkotorniinkaan ei muuten ole asiaa, Neville, Harry, Ron, Seamus, Dean ja Hermione asuvat siellä. Tyrmissä Goyle, Draco, Zabini, Nott, Blustrode ja Greengrassit, eikä Severus pidä vierailijoista. Naapurihuoneessasi asuvat Fred ja George, he ramppaavat kaupassaan niin usein, että heitä hätinä näkee.

Ja kirjastossa ei kannata mennä kiellettyjen osastolle.

Ne saattavat purra.

Ymmärrä, sinä syntinen.
Anna periksi, kun kutsun sinua.

Älä karkaa!

Teen sinusta tanssijan hallitsemalla liikkeitäsi.

Sinä olet taidetta, minun taidettani. Sinut voin vetää syövereihini, humaltumaan avustani ja kiinnittymään naruihini, minun rakas marionettini. Pyörit niin viehkosti, etteivät he voi olla sinua rakastamatta. Sinä olet tähti minun ansiostani. Kunnioita minua, koreografiasi, jonka ansiosta olet olemassa. Maailmasi perustuu minuun ja olet voimaton. Entä jos katoan?

Sinä jäät ilman mitään. Taitosi imeytyy pois, valuu maahan. Sinä kärsisit ja emmehän me sitä halua, emmehän? Tottele siis, ihmisparka. Muuten häipyy elämä sulta. En myy, en anna, et voi varastaa. Yksinkertaista, ystävä hyvä. Tartu käsiini ja olet pelastettu.

Kuin lintu lennät tämän tanssin kanssani. Taivas ottaa meidät vastaan iloiten ja tarjoaa sinisyyttä. Pitkä askel, askel, nil-kan o-jen-nus, hyppy! Luistellen väistyvät pilvet tieltämme. Luistellen johdan sinua kumarrukseen.

Oletko jo onnellinen?

Hyyvä.

Juttelua

Minä olen Kuolema, ja istun vierelläsi.

Olen pahoillani, mutta joudun olemaan kanssasi koko elämäsi. Kuvittelet, että tulen vasta viimeisellä hetkellä. Olen kuitenkin kanssasi aina, eikö lohdullista? Älä pelkää minua, vaikka olenkin rujo. Olin joskus komea, hyvin pidetty mies. Lauloin, tanssin ja välitin, joten sain tämän työn.

Olisi mukavaa jutella kanssasi, mutta säikähtyisit jos paljastaisin itseni sinulle. Ihmiset säikähtävät aina, jos näkevät kuolemansa. Sanovat sitä traumatisoivaksi. Minusta se tekisi hyvää yhdelle jos toisellekin, elämän hetkellisyys korostuisi. Se voisi näkyä heidän elämässään, vaikuttaa positiivisesti.

Jos minulle olisi kerrottu, että minusta tulee herra Kuolema elämäni jälkeen, olisin kerännyt kokemusta ja oppinut tuntemaan ihmismielen salat. Niistä olisi nyt apua, että osaisin olla vähemmän pelottava. Olen joskus ollut komea mies, mutta nykyään silminäni ovat kuopat, ihoni kiristyy poskipäiden yllä ja huuleni ovat kuivakat.

Kylmyyttä suudellessani ne kuivuivat.

Kun kuu hymyilee, enkelit täyttyvät. Silloin aurinko antaa tilaa kanssasisarelleen, veljelleen. Täysikuun täytyymyksessä, keijujen tanssiessa, herää kaipuu. Tarve kiirehtiä takaisin tämän hetken alkuun, sillä pian se on jo poissa. On vain värisevä muisto haalenneella kaitafilmillä, kyyneleet estämässä kehitystä. Menneeseen palata ei voi, sillä turmion hetki on ohikiitävä vain. Tommi Turmiola katselee kanssasi samaa kuuta ja alta viinahuurujensa toivoo. Toivoo, ettei koskaan olisi aloittanut, koska nyt ei osaa lopettaa. Sinä toivot apua ongelmiisi, vaikka ne voisi ratkaista tekemällä niin ja näin. Keijujen lailla voisimme tanssia, kumartaa kuuta, senc jälkeen aurinkoa. Sielumme liian raskaat, mielet kankeat. On aivan kuin meidän tarkoituksemme olisi vahtia heitä, niin vahvoja ja niin kevyitä. Ajat unhoittivat heidät meiltä ja kaiken kevyen veivät haudat. Nyt seisoa pitää, mutta ei juosta. Tanssia saa, mutta ei kutsua. Tämä elämäntyyli kulutti, vei loppuun aloittamansa.

Sulkeutuvat silmät näkevät viimein kaiken ja katuvat sokeutta.

Seitsemän luontoa

(Tämän päivän throwback on jälleen lukioon, luovan kirjoittamisen kurssille. En viitsinyt tätä silloin sisällyttää portfoliooni kielenkäytön takia. Siispä, varoitus hyvin karkeasta kielenkäytöstä ja yleisestä törkeydestä)

Seitsemän on kaunis numero, se on kuolemansyntien määrä. Kaunista ja nautinnollista, sen elämä toi ja ilta vei. EkoHamletin tavoin luonto paranee jokaisella säästökerralla ja Polonia huutaa kolmesti. Tytär tappaa itsensä, mies maannut jo vuosia haudassa ja prinssi tappaa niin pojan kuin itsenkin.

Luonnonvalintaa ja evoluutiota kuulemma, sanoo mikrobiologi ja heittää ameeban veteen. Naurettavinta toimintaa on ihmislapsen kieunta, joka seitsemänä yönä peräjälkeen herättää. Syli on kuin luontoäidin, pehmyt, muhkea ja suuri. Käytä tarjous ennen kuin siemenstäsi kasvaa uusi, vihreä Toyota Hybridi.

Rikkaus syövyttää miehet ja mielet. Älä osta naiselle kenkiä, suutarinkaan lapsilla ei ole. Kerrotaan, että leipurin tytär muuttui huuhkajaksi ja lensi taivaan tuuliin. Niin tekisin minäkin, ellen äidin luonnolla olisi siunattu.

TANDARAREI TANDARAREI.

Kuolee Suomi seitsemäntenä vuonna tammen uuvahduksesta. Rahat Kreikalle, Nokia Amerikkaan ja maa venäläisille. Putin kieltää Suomiviinan seitsemäntenä vuonna vapautusyrityksestä. Kuolkoon Medvedev, on Stalinin aika nousta ja nostaa Hitler vierelleen. Siinä vasta poikarakkautta. Mussoliini oksentaa konfetteja haudastaan.

Jeesus herää eloon ja rikkoo rakkauden.
"Vitut teistä"
Hän sanoo ja nai ketä haluaa.

Verkossa

Älä päästä irti.

Kietoudun sinuun kuin pyyhkeeseen, hellään ja pehmeään. Keinun sinun sylissäsi kuin lapsi kehdossaan. Tai ne vanhuksen lavatansseissa, joita aina ihailimme. Haluan olla ikuinen, sinun kanssasi vapaa kuin tuuli. Kuin hymyt vuosien kaivertamilla kasvoilla. Rakkaus ei kestä, se liitää pois jonkin hääpäivän jälkeen. Vaan kiintymys pysyy, kuin käteni kädessäsi.

Vaikka tärisisin, olisi lämmin. Kauneus lämmittää. Aurinko syvällä avaruudessa syventää. Kuu olen minä. Rakastaen väistyn, esiin tulen kun on minun vuoroni.

Älä päästä irti.

Jalkani ovat aikoja sitten lakanneet koskemasta maata. Lennän vieressäsi, tasavertaisena. Yhdenmukaisuus, säännöllisyys on rakastaa. En koskaan jätä ystävää yksin, mutta sinut minun pitää. Jos ei osaa irrottaa, ei voi pitää kiinni.

Pidä siis sinä kiinni minusta.

Kudoin meidät villalangasta.
Yhteen.

Minä välitän

Jotain särkyy, jotain korjaantuu.

Hän ei tule koskaan enää olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää olevansa yksin ja tietää, tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee etteivät he välitä.

Sillä eihän kukaan välitä.

Vain pieni osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä, mutta en voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.

Nyt on liian myöhäistä.

Ja sinä unohdat

Suutele minua rakkaani, kuin tämä olisi viimeinen suudelmamme. Tiedän sen olevan viimeisemme. Sydämeni huutaa, mutten tahdo luopua tästä viimeisestä hetkestä, viimeisistä minuuteista.

Emme ole enää ehjiä, rakkautemme oli tarkoitettu rikottavaksi. Voimme pelastaa toisemme näin, rikkoen sydämemme, riistäen niistä toiset puolet. Yksin olemme puolikkaita, yhdessä kokonaisia. Ymmärrän tämän hetken, ympärillä olevan talviyön kauneuden, mutten ymmärrä miksi uhraamme näin itsemme.

Voisin vain lentää pois, jättää surun jälkeeni.

Lupasin sinulle, etten jätä sinua. Valehtelin, ja nyt se satuttaa. Sanoin sinulle, rakkaani, aina rakastavani sinua. Siinä en valehdellut. Kun nyt irrottaudumme, katson sinua silmiin ja kuiskaan kaiken olleen valhetta. Sydämeni kevenee, huulilleni nousee surumielinen hymy.

Nyt sydämeni ei pidä enää minua maassa.

Emme voi olla yhdessä.

Tahdon olla vapaa.

Kosketan huuliasi sormillani. Sinun on helpompi unohtaa minut, jos vihaat minua. Ja sinä unohdat. Tiedän sen. En rakasta sinun jälkeesi ketään, lennän vain lintuna taivaalle. Silloin tiedät, ettei kukaan muukaan tule saamaan minua.

En olisi kanssasi onnellinen.

Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista.

Musiikki soi hiljaa pimeässä huoneessa. Kohdistan katseeni pimeyteen, en ole varma onko kattoa ollenkaan. En ole varma istunko, makaanko vai seisonko. Pimeässä kaikki on outoa ja uutta. Se on myös sanana outo, mitä enemmän toistan sitä sitä teennäisemmältä se kuulostaa. Ajatukseni harhailevat ja mieleni ei ole lainkaan läsnä. Missä se on?

Mihin se lähti sijoittaen tyhjyyden paikalleen? Kaikki on sumua, sumussa on helppo kulkea. Minua ei voi jäljittää, kun en jätä jälkiä. Mielettömyyteni ei kuluta tämän elämän kapasiteettia. Ehkä sen pitäisi, ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä. Olisi niin paljon helpompaa vain antautua virran vietäväksi. Elämänvirran, joka pitää kaikkia elämän lankoja vetisissä virroissaan.

Musiikki kaikuu tyhjän mieleni mielettömiin syvyyksiin.

En pelkää pimeää.

Rakasta minua

Hänen silmänsä tuikkivat hymyä ja onnea.

Ne kuvastavat hänen luontonsa lempeyttä. Sirot ranteet, toista korostaa koru. Ne elehtivät korostaen hänen pehmeän turvallista ääntään. Kokonaisuutena hän edustaa luontoaan, ulkokuori ja sielu täydellisinä.

Minä taidan rakastaa häntä.

Jännittävä ajatus, minä taidan tosiaankin. Yksinäisinä hetkinäni mietin häntä, hieman kevytmielisesti tosin. Muistelen hänen hymyään, ääntään, lempeää kosketusta olkapäälläni ja elättelen toiveita.

Turhuutta ehkä, olkoon niin, mutta hänen puolestaan tekisin mitä vain. Hänen kanssaan olen vahva, ehjä, ehtymätön. Yksin olen yksinäinen, palapelistään eksynyt pala, mutta kun hän on vieressäni, olen kokonainen ja mikään ei voi viedä sitä tunnetta.

Voi jos hän minun ois, mietin. Toivoisin, että olisit armelias.

Pidän hänestä niin paljon. Katseeni etsiytyy aina häneen, toivoen jonkin tapahtuvan. Kun hän kääntyy kohti minua, ovat hänen kapeat, hymyyn kaartuvat huulensa ainut kuva mielessäni. Tuike, poskipään puna ovat jotain upeaa, jotain taianomaista.

Onkohan hän vain mielikuvitusta?

Voisinko luoda mielessäni mitään noin täydellistä? Hänen on pakko olla todellinen, näkymättömät siivet selässään. Oi jospa vapaa olisit, ottamaan kenet tahansa. Haluaisin puhua hänen kanssaan, mutta en uskalla. Hän torjuisi minun sydämeni ja veisi hymyni. Voin vain katsella ja toivoa, haaveilla.

Katso minuun, edes kerran.

Katso silmiäni ja näe kuka olen.

Rakasta minua.

Mestari Ihmemaassa

Jotain, joka vei hänen ajatuksensa täysin uusille urille. Entä jos hän tekisi niin kuin Aliisa oli tehnyt? Pieni, valkoinen jänis taskukellonsa kanssa kutsui häntä elehtien tassuillaan. Niinpä Mestari seurasi tätä samaa reittiä, jota Aliisa oli aikaisemmin kulkenut. Kaninkolo, erilaiset juomat… Se kaikki tuntui lohdulliselta ja hän oli varma, että jäisi sinne ja unohtaisi kaikki ikävät muistonsa. Kani esitteli hänelle muut.

Hullu Hatuntekijä puhutteli häntä henkisellä tasolla. Hulluus oli illuusio, aivan kuten hänen Mestari-nimikkeensä. Sen nimikkeen alla olevalla olennolla ei ollut nimeä, kotia eikä tuttuja. Ensimmäistä kertaa Mestari näki oman, konstailemattoman itsensä Hullussa Hatuntekijässä. Tänne hän kuului, Ihmemaahan oman sielunsa kuvaajaksi. Hän oli matemaattinen funktio, jonka tulos oli nolla.

Hän ei ollut kukaan,
ja samalla hän oli kaikki.

Kuvitelma

(Ystävänpäivän kunniaksi voin julkaista tämän. Yritän opetella kirjoittamaan jotain muutakin kuin runoja ja teinidraamaa, joten päätin heti lähteä selättämään sitä kaikkein vaikeinta - romantiikkaa. Tästä huomaa selkeästi että kyseessä on aloittelijan teksti, mutta jostainhan sitä on lähdettävä liikkeelle.)

Mietin sinua maatessani pimeässä odottaen unta, väliaikaiskuolemaa. Tuijotan näkymättömissä olevaa kattoa ja mietin miten hengittäisin sinut seuraavan kerran nähdessäni. Kun olen lähelläsi, sydämeni sekoaa rytmissään ja minä kompuroin sanoihini.

Olet minulle rakas. Niin rakas että voisin huutaa sen koko maailmalle, mutta sitä en tee. En ole tyhmä enkä uhkarohkea. En halua tämän illuusion särkyvän ihan vielä, nyt kun pystyn vielä kuvittelemaan sinut viereeni. Sinut makaamassa sängylläni silmät kiinni kuunnellen pehmeitä pianosointuja. Voin kuvitella leukasi kaaren, pörröiset hiuksesi ja suljetut silmäsi. Voin melkein haistaa tuoksusi, joka sekoittuu omaani.

Tämän kuvitelman sinusta haluan säilyttää, koska todellisuus on julma ja kylmä. Ilman ajatusta sinusta minä olen kylmä. Eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. Olemme kaksi ihmistä, niin erilaisia, mutta osittain samanlaisia. Sinun eroavaisuutesi kiehtovat minua, yhteneväisyytemme humalluttavat minut. Ne saavat minut uskomaan johonkin johon luulin kauan sitten pettyneeni. Se pettymys turrutti jotain minussa ja sinä sait sen virkoamaan. Olemalla sinä.

Jos tämä lumous rikkoutuu, rikkoudun minäkin. Minulta viedään jotain rakasta ja lohdullista ja tilalle jätetään vain tyhjä aukko. Se sama, joka oli siinä ennen sinua.

Yritänkö täyttää aukon kuvitelmalla? Onko sillä jotain merkitystä? Ei ainakaan pitäisi, mutta sillä on. Huokaisen ja käännyn kyljelleni.

Ikävöin sinua ja se on typerintä mitä olen tänään tehnyt.

Jonain kauniina päivänä

Jonain kauniina päivänä minä ajattelen sinua.

Jonain kauniina kesäpäivänä tanssin, koska niin hymysikin teki. Hymysi, joka nyt haalenee mustavalkokuvassa valokuva-albumin pohjalla. Minustakin tulee vielä samanlainen, kuva muiden joukossa, mutta se päivä ei ole tänään. Tänään minun hymyni näkee kaikissa väreissä ja muodoissa.

Se on vielä täällä, toisin kuin sinä.

Sinun hymysi on sammunut, kadonnut.

Se on viety pois, sen päällä on kuutio multaa ja melkein saman verran matoja.

Kuvassa itkuiset silmäni ovat turvonneet, en halunnut enää nähdä sinua. Näin puuta, rautaa ja kukkia, eikä mikään ollut todellista. Kaikki oli vain usvaa, joka katoaisi kun kiskoutuisin ulos. Se hajoaisi ja muodostaisi uuden maailman. Sitä odotin. Sitä ei tapahtunut. Kaikki pysyi, vaikka miljöö vaihtui. Usva, joka ympäröi, oli konkreettista ja kovaa. Se ei särkynyt, vaikka toivoin niin. Kaikki pysyi, mikään ei särkynyt.

Paitsi hiljaisuuden halki putoava kahvikuppi.

Laattalattia ei ollut hellä. Se oli asfaltin lailla periksiantamaton. Se ei surrut enkeliä, se ei surrut kahvia, se ei surrut särkyneitä unelmia. Sinun unelmasi olivat jalkojeni juuressa palasina Arabian säröjen seassa. Se oli hetki, kun tajusin ettet sinä tule takaisin. Vaaleanruskea kahvi tahrasi tummia laattoja kun tajusin, että myös minun unelmiani lojui omiesi vieressä. Minä. Sinä. Me. Minun. Sinun. Meidän. Se oli hetki, kun tajusin ettei ikävä ikinä hellitä.

Sinä jäit pois junasta juuri kun aloimme rakastaa ohikiitäviä maisemia. Jätit minut odottamaan ja vahtimaan tavaroitasi. Joka hetki juna kulkee kauemmas ajan halki, enkä voi sitä estää. En voi jäädä pois seuraavalla asemalla, koska tämä rata kulkee vain tähän suuntaan. Ei ole teitä.

Kuvissa minä näen sinut. Näen hymysi ja valkeat hampaat, jotka usein varastivat leivästäni palan. Näen silmäsi, poskipäiden puoliksi kätkemät, jotka hyväksyivät huumorini. Näen miten heijastat itsesi valoa minuun ja vedät minun pimeyttäni. Rikot minun rajojani.

Kuvissa minä näen sinut. Näen sinun minut hyväksyvän. Minä kaipaan sinua niin, etten tiedä mihin katsoa. Näen sinut kaikkialla. Asunnossani on palasia sinusta. Muistoja. Lahjoja. Lainoja. Minulla on vieläkin kirjastokorttisi lompakossani. Unohdin palauttaa sen. Tai sitten sinä unohdit pyytää.

Mielessäni me sekoitumme. En enää erota mitä sinä unohdit ja mitä minä muistin. Tuolta ja tieltä minä muistan sanojasi, lausahduksiasi, mutta sieltä ja suolta toivoton usva on peittänyt kaiken. Kaiverrutin syntymäpäiväsi, mutta vedin sen yli kalenteristani. Vuodesta katosi yksi päivä sinun mukanasi. Minä ikävöin. Välillä niin paljon että olen sekaisin. Niin sekaisin, että näen sinut edessäni.

Olet pieni ja minun pitää tehdä sinulle tikapuut.

Surusta

Ikävä.

Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää, ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan.

Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä.

He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi.

Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa.

Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.

Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Ei muutu, sen me tiedämme kaikki.

Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.

Ja sinä unohdat

Suutele minua rakkaani, kuin tämä olisi viimeinen suudelmamme. Sillä tiedän sen olevan viimeisemme. Sydämeni huutaa, mutten tahdo luopua tästä viimeisestä hetkestä, viimeisistä minuuteista.

Emme ole enää ehjiä, rakkautemme oli tarkoitettu rikottavaksi. Voimme pelastaa toisemme näin, rikkoen sydämemme, riistäen niistä toiset puolet. Yksin olemme puolikkaita, yhdessä kokonaisia. Ymmärrän tämän hetken, ympärillä olevan talviyön kauneuden, mutten ymmärrä miksi uhraamme näin itsemme.

Voisin vain lentää pois, jättää surun jälkeeni.

Lupasin sinulle, etten jätä sinua. Valehtelin, ja nyt se satuttaa. Sanoin sinulle, rakkaani, aina rakastavani sinua. Siinä en valehdellut. Kun nyt irrottaudumme, katson sinua silmiin ja kuiskaan kaiken olleen valhetta. Sydämeni kevenee, huulilleni nousee surumielinen hymy.

Nyt sydämeni ei pidä enää minua maassa.

Emme voi olla yhdessä.

Tahdon olla vapaa.

Kosketan huuliasi sormillani. Sinun on helpompi unohtaa minut, jos vihaat minua. Ja sinä unohdat. Tiedän sen. En rakasta sinun jälkeesi ketään, lennän vain lintuna taivaalle. Silloin tiedät, ettei kukaan muukaan tule saamaan minua.

En olisi kanssasi onnellinen.

Tulokasvuoden haihattelua

 (A/N: Tulokasvuotena [alias juniorina] julkaisutoiminnan kurssilla mielessä oli ihan jotain muuta kuin ingressit ja Wegelius.)

Hymy käytävällä valaisee koko elämäni. Saa minut hymyilemään. Itkettääkin vähän, kuinka sinä oikein osaat tehdä sen? Tehdä minut itkettävän onnelliseksi pelkällä olemassaolollasi, vilpittömällä hymylläsi ja levottoman ruskeilla silmilläsi. Hassu. Hymyilen itsekseni ja saan ystäväni ihmettelemään. Mitä nyt? Ei mitään, ei sitten niin mitään. Sinun selkäsi kaaren sijaan käännän katseeni edessäni makaavaan fysiikan kirjaan, jo viime kurssista tuli hylätty.

Hiljaa, huomaamattomasti yritän huokaista ja kiinnittää huomioni Newtonin lakeihin. Mielessäni lähetän Sir Isaac Newtonille anteeksipyynnön, etten pidä tällä hetkellä hänen elämäntyötään kovin suuressa arvossa. Tuntuisi vain tärkeämmältä painaa mieleeni pienikin yksityiskohta tämän päivän vaatetuksestasi. Farkkujen vasemmassa lahkeessa oleva pieni kuratahra, joka näyttää hieman vaalealta maitosuklaalta.

Sipaiset vaaleanruskeita hiuksiasi naurahtaen, enkä voi estää sydäntäni hypähtämästä. Miksi estäisinkään? Eihän minun pitäisi hävetä tätä tunnetta, vai pitäisikö? Minä olen vapaa kuin taivaan lintu, vaan sinusta en tiedä. Vankiko onnettoman parisuhteen, tanssittaja yhteisen onnen ruusunlehdillä vai läheisyyttä kaipaava taivaanlintu? Suljen silmäni, kuvittelen sinut eteeni ja yritän hengittää rauhallisesti. Tartun kynääni kulmiani kurtistaen, siinä ne ovat! Ihan ympärilläsi, sanat joita olen niin pitkään ja hartaasti etsinyt!

Jotenkin näen sinut, uudelleen syntyneen
seurapiireihin tottuneen
siltikin aivan niin, sinua ihailen

Käteni tärisevät, kun silmieni auettua alan kirjoittaa fysiikanvihkoni takakanteen. Tämä on pakko saada ylös, ehkä joskus kuulisit sydämeni huudon. Sanojen alle piirrän mustalla rajatun punaisen sydämen, uskon paperin pitävän salaisuuteni. Varovaisesti vilkaisen paikkaa, jossa aiemmin seisoit. Olet siirtynyt metrin vasempaan, ja kerkeän jo säikähtää, että olet lähtenyt. Päivän viimeisellä tunnilla tiedän kyllä näkeväni sinut taas, mutta kaipa etsin ympäriltäsi jälleen sanoja.

Sinä olet täynnä niitä. Aaltoilet niitä lähiympäristöösi, ei tarvitse muuta kuin kurottaa. Ensin pitää kuitenkin nähdä, enkä tiedä näkevätkö muut niin kuin minä näen. Sinut. Sanojen herrana, niitä lahjoittavana. Kauniina. Annat minulle voiman, joka ajaa minua kohti inspiraation vesiputousta. Jos ojentaisit kätesi, antaisit minulle suurimman lahjan maailmassa. Kunnioituksesi, sekä ehtymättömän sanojen ja kuvien virran, joka olisi riittävä ruokkimaan luovuuteni kipinää puolen elämän ajaksi.