Surusta

Ikävä.

Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää, ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan.

Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä.

He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi.

Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa.

Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.

Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Ei muutu, sen me tiedämme kaikki.

Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.