keskiviikkona, joulukuuta 23

Jonain kauniina päivänä

Jonain kauniina päivänä minä ajattelen sinua.

Jonain kauniina kesäpäivänä tanssin, koska niin hymysikin teki. Hymysi, joka nyt haalenee mustavalkokuvassa valokuva-albumin pohjalla. Minustakin tulee vielä samanlainen, kuva muiden joukossa, mutta se päivä ei ole tänään. Tänään minun hymyni näkee kaikissa väreissä ja muodoissa.

Se on vielä täällä, toisin kuin sinä.
Sinun hymysi on sammunut, kadonnut.
Se on viety pois, sen päällä on kuutio multaa ja melkein saman verran matoja.

Kuvassa itkuiset silmäni ovat turvonneet, en halunnut enää nähdä sinua. Näin puuta, rautaa ja kukkia, eikä mikään ollut todellista. Kaikki oli vain usvaa, joka katoaisi kun kiskoutuisin ulos. Se hajoaisi ja muodostaisi uuden maailman. Sitä odotin. Sitä ei tapahtunut. Kaikki pysyi, vaikka miljöö vaihtui. Usva, joka ympäröi, oli konkreettista ja kovaa. Se ei särkynyt, vaikka toivoin niin. Kaikki pysyi, mikään ei särkynyt.

Paitsi hiljaisuuden halki putoava kahvikuppi.

Laattalattia ei ollut hellä. Se oli asfaltin lailla periksiantamaton. Se ei surrut enkeliä, se ei surrut kahvia, se ei surrut särkyneitä unelmia. Sinun unelmasi olivat jalkojeni juuressa palasina Arabian säröjen seassa. Se oli hetki, kun tajusin ettet sinä tule takaisin. Vaaleanruskea kahvi tahrasi tummia laattoja kun tajusin, että myös minun unelmiani lojui omiesi vieressä. Minä. Sinä. Me. Minun. Sinun. Meidän. Se oli hetki, kun tajusin ettei ikävä ikinä hellitä.

Sinä jäit pois junasta juuri kun aloimme rakastaa ohikiitäviä maisemia. Jätit minut odottamaan ja vahtimaan tavaroitasi. Joka hetki juna kulkee kauemmas ajan halki, enkä voi sitä estää. En voi jäädä pois seuraavalla asemalla, koska tämä rata kulkee vain tähän suuntaan. Ei ole teitä.

Kuvissa minä näen sinut. Näen hymysi ja valkeat hampaat, jotka usein varastivat leivästäni palan. Näen silmäsi, poskipäiden puoliksi kätkemät, jotka hyväksyivät huumorini. Näen miten heijastat itsesi valoa minuun ja vedät minun pimeyttäni. Rikot minun rajojani.

Kuvissa minä näen sinut. Näen sinun minut hyväksyvän. Minä kaipaan sinua niin, etten tiedä mihin katsoa. Näen sinut kaikkialla. Asunnossani on palasia sinusta. Muistoja. Lahjoja. Lainoja. Minulla on vieläkin kirjastokorttisi lompakossani. Unohdin palauttaa sen. Tai sitten sinä unohdit pyytää.

Mielessäni me sekoitumme. En enää erota mitä sinä unohdit ja mitä minä muistin. Tuolta ja tieltä minä muistan sanojasi, lausahduksiasi, mutta sieltä ja suolta toivoton usva on peittänyt kaiken. Kaiverrutin syntymäpäiväsi, mutta vedin sen yli kalenteristani. Vuodesta katosi yksi päivä sinun mukanasi. Minä ikävöin. Välillä niin paljon että olen sekaisin. Niin sekaisin, että näen sinut edessäni.

Olet pieni ja minun pitää tehdä sinulle tikapuut.

keskiviikkona, joulukuuta 9

Hukkasin sanat

Voi hyvänen aika. Pitkästä aikaa olen hukannut sanat. Tai no siis, en nyt varsinaisesti hukannut (mitä nyt sekoitin kerran suffiksin ja affiksin määritelmät), mutta hukannut taitoni järjestellä niitä kivaan järjestykseen joka on sekä esteettinen, symbolinen että järkevä. Siitä on pitkä aika kun olen törmännyt viimeksi tällaiseen blokkiin, joten olen vähän kaivellut sanaista arkkuani. Siis kirjaimellista arkkua, joka sisältää suurin piirtein kaikki käsinkirjoittamani tekstit ja toimii myös kerrassaan mainiona sohvapöytänä.

Löysin sieltä muutamia oikein hyviäkin tekstejä, jotka vaativat vielä hiukan hiomista. Löysin myös joitain ihan hyviä runoja, joiden kanssa näkö oli kyllä koetuksella koska ilmeisesti lyijykynä ei ole kestävä ratkaisu. Käyttäkää mustekynää, rakkaat kirjoittajatoverini, se säilyy paljon paremmin. Niitä runoja olen nyt sitten talletellut tänne luonnoksiin, koska en halua tämän blogin kuolevan pystyyn minun sanallisen välikuolemani takia.

Välikuolemasta puheenollen, niitä on tullut tässä koettua vähän useampiakin lähinnä introverttiuteni takia. Muutama viikko sängyn pohjalla makoilua ei tekisi pahitteeksi, mutta onneksi joululoma on ihan nurkan takana.

perjantaina, marraskuuta 27

Sisu

Suurin riesa sisu
sekä pastillina että olotilana
Päättäväisyys
yhdistettynä raikkaaseen hengitykseen
Kukapa vihaisi johtajaa
enemmän kuin suomalainen?
Ay-liike
Hallitus
Oma työpaikka
Ihan sama
Joka tapauksessa joku kihisee kiukusta

torstaina, lokakuuta 29

Minä ja maailma

(15-vuotiaana osallistuin Minä ja maailma -kirjoituskilpailuun näillä kahdella tekstillä. Huolimatta niiden samankaltaisuudesta, eivät ne kuitenkaan edusta samaa tarinaa.)

Hyvää yötä maailma, minä sinua rakastan. Tuuliasi suutelen kuivilla huulillani, tanssien otan vastaan murheesi. Rakkautesi otan vastaan hellyydellä, iskusi kestän onnellisuudella. Kiitollinen olen avustasi, sillä sinuahan minä rakastan. Olen sinulle velkaa elämäni, ruumiini ja liikkeeni. Tanssin vain sinulle, kumarran suurudestasi ja teen piruetin avustuksellasi. Yritän yltää kalpeaan käteesi kiinni ottamaan, mutta kerkeät karkaamaan kauemmas. En lopeta hymyilemistä, koska tiedän että rakastat hymyäni. Kärkitossuillani sipsutan lähemmäs, ojennan käteni ja sinä tartut minuun. Otat minut mukaasi tanssiin, jota kauniimpaa ei tässä maailmassa ole nähty. Vedät minut kiinni itseesi, kätesi tarttuvat käsiini ja liikutat meitä hiljaisuuden musiikin tahtiin. Saat silmäni välkehtimään spottivalojen kiireisessä keilassa ja minä saan sinut olemaan ylpeä. Sillä olenhan lapsesi, rakkain ja kaunein. Ainakin tämän illan.

~*~

Minä rakastan sinua maailma.
Pimeät kujat,
valoisat kaupungit,
uneliaat kylät,
satumaiset metsät,
jylhät vuoret,
salamyhkäiset vedet.
Minä rakastan sinua,
meitä kaikkia jotka
sinuun liittyvät.
Eläimiä,
ihmisiä,
kuolevia,
kuolemattomia,
kaikkea.
Minä rakastan sinua,
maailmaani.
Minun kaunista maailmaani.

maanantaina, lokakuuta 26

#1 NaNoWriMo 2015 | Jumalapeli | suunnittelu

Pian on taas sen aika.
NaNoWriMon.

Tänä vuonna olen valmistautunut superhuonosti. Tiedän perusidean, hahmot suurin piirtein kaikki ja mitä kukakin edustaa, mutta itse tarinan kulku on vielä hahmottelematta. Ottaen huomioon sen, että koko idea perustuu shakkipeliin, niin minun pitäisi jo kovaa vauhtia olla pelaamassa sitä peliä. Tällä kertaa pelkkä tajunnanvirta ei vain yksinkertaisesti riitä, koska muuten kulusta tulee epälooginen ja sekava. Joskus sitä miettii, miksi tähän ryhtyykään joka vuosi.

Toisaalta, nyt minulla on kuitenkin edes yksi etu puolellani. Nimittäin kovin palvomani kirjoitusohjelma Scrivener, ostin sen tuossa pari viikkoa sitten. Ero Wordiin on huima, enkä voi väittää että ikävöisin sitä. Scriveneristä voin kirjoittaa arvostelua myöhemmin, mutta voin vannoa että en maksanut viittätoista euroa turhasta. Kyllä, normaalihintaisena se on kallis (silloin noin neljäkymmentä euroa), mutta ainakin kun itse sitä olen aikanaan kokeillut, niin koin sen paljon helppokäyttöisämmäksi ja kätevämmäksi kuin muut. Tällä kertaa teknisesti kirjoittaminen on paljon miellyttävämpää.

En voi kieltää ettenkö arpoisi mielessäni JJR:n ja Jumalapelin välillä vieläkin, mutta toisaalta kaikki uusimmat versioni ja muistiinpanoni JJR:stä tuhoutuivat entisen koneeni sanoessa sopimuksensa irti. Uusimmat muistiinpanot ja muut ovat siis vuodelta 2010 - siltä ajalta kun koko idea alkoi muotoutua. Ja paljon muutoksia on tapahtunut sen jälkeen, Leevi ja Arttu mm. vaihtoivat ulkomuotoja. Tietenkin harkitsin myös Romeon&Julian tai Hamletin toteuttamista, mutta en ole tehnyt tarpeeksi taustatutkimusta kumpaankaan. Hamletiin minun pitäisi tehdä diagnoosit ja Romeoon&Juliaan etsiä netin syövereistä kokemuksia sekä transihmisiltä että heidän kumppaneiltaan, mutta etenkin jälkimmäisiltä. Romeo&Juliahan on Romeon näkökulmasta enemmän ja käsittelee tämän suhdetta Juliaan (kutsun häntä vielä Juliaksi, koska hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa nimeään).

Jumalapeliin päädyin lähinnä siksi, että se on teinihömppää höystettynä fantasialla. Olen paininut viime aikoina ihan liikaa realististen tekstien kanssa ja kaipaan vähän irtiottoa, sillä vaikka aihe ja taustavoimat ovatkin aika dramaattisia niin ajattelin kuitenkin pitää sen aika tasaisena. Realistinen fantasia on hankala genre eikä hirveän tuttu sitten kuitenkaan, mutta pidän haasteista. Lähinnä minua kai hirvittää se, että tuleeko sitä fantasiaa sitten liian vähän. Fantasiaa olen tottunut kirjoittamaan lähinnä Harry Potter -fanfictionin muodossa ja siinä se on arjen kannalta merkittävässä osassa, joten sitä on pakko kirjoittaa. Jumalapelissä se fantasia on lähinnä pelkkä taustavoima joka pyörittää sitä kaikkea, mutta on kuitenkin aika oleellinen osa.

Äh, jotenkin alkaa tuntua että olen sittenkin ihan hukassa kaiken kanssa.

lauantaina, lokakuuta 24

Ikävä

I missed him.
Minä kaipasin häntä.
Jokaisella renkaan pyörähdyksellä
liikuin kauemmas
Ja se sattui
Jäin hetkeksi
mutta liikuin taas.
Katsoin taakse vaikka aloin voida pahoin

perjantaina, lokakuuta 16

Humala

Kun päihdyn
olen kaunis ja kaikki on hyvin
Voisin tanssia pyörän ohjaustangolla
tai sillan kaiteella
kuin tytöt inspiraatiokuvissa
Ikäväkseni kuitenkin
pysyn samana
Hetken onnen voi huijata
kiertää ansat
ja saada lisäaikaa vuokrattuun hymyyn

maanantaina, lokakuuta 5

Kerran

Kerran piirsin mascaralla vessan seinään
Musta näyttää kauniilta valkoista vasten
Voisipa se olla siinä aina.
Siivoojat tulevat kuitenkin
pyyhkivät pois tekstini
rakkauteni
elämää, taidetta, elokuvia ja sanoja
kohtaan.

maanantaina, syyskuuta 28

Macbeth

Elämäni teatterissa pyörii vain Macbeth
Sen repliikkejä kirjoitan
kerta toisensa jälkeen huurteiseen peiliin suihkun jälkeen
huulipunalla pukuhuoneen seinään
peitepuikolla kasvoilleni
Maskeeraan näytelmän ympärilleni
Piilotan sen kaikkeen ja jätän esille
odottamaan aplodien alkua

tiistaina, syyskuuta 15

how do you

how do you tell him
when even you don't know
how do you make him see
when even you don't want to look
how do you reveal yourself
when all you ever do is covering yourself
how do you let him in
when you're pushing yourself out
how do you not give up
when you feel like you're not enough
how do you look him in the eyes
when you can't hide how happy he makes you
how do you hide
when you automatically reach out for him
how do you keep the distance
when all you want is to be near him
how do you let him go
when all you want is him to stay
how do you tell him you miss him
when one thought about him makes you speechless
how do you hug him
when letting go feels like dying
how do you love him
when you are so scared
to even tell him

sunnuntaina, syyskuuta 13

Myrskyluoto

Perusta minut kalliolle
Tee minusta majakka
että löydät aina luokseni
Ota osa minua kompassiisi
ettet eksy polulta
sillä en seuraa sinua
Odotan vain
että löytäisit minut
ja sytyttäisit yksinäisen valoni
elämän pimeän meren ylle
valaisemaan tulevaa, olevaa, minua, sinua
Meitä
heidän todellisuudessaan

torstaina, syyskuuta 10

Punainen

Joinain päivinä
en halua muuta kuin sinut
Joinain päivinä
tahdon vain unohtaa sinut
Unohdatko sinä minut?
Haluatko jonkun muun kuin minut?
Olenko väärin varautunut magneetti
jota työnnät luotasi?
Puhu minulle
mutta
älä katso minua
En halua että näet
jos olenkin punainen
ja pidät enemmän sinisestä.

torstaina, elokuuta 27

Guns

I might love and lose you
it's all about guns behind my back
You hate love
and I love hating you
Someone save me!
My walls are coming down
Someone please protect me!

i'm here all alone

perjantaina, elokuuta 21

Roadtrip

Heitä huoliesi hattu
ja lähde mukaani!
Kierretään maailma paskalla Volvolla,
mutta ollaan tyytyväisiä,
koska se on kaikki.
Rahat saa kitaralla,
sohvasurffaamalla suihkuun
Kesäloma etelässä,
roadtrip ihan kahdestaan
Me ja koko maailma

torstaina, elokuuta 6

Pikkutyttö

(Seuraava novelli tarjoaa teille pienen vilkaisun neljätoistavuotiaan Justiinan kirjalliseen ilmaisun kokeiluihin ja ajatusmaailmaan. Teksti osallistui Mun elämäni...-kirjoituskilpailuun ja pääsi ihan antologiavihkoseen asti. En kiellä, etteivätkö jotkut ilmaisut ja juonen kulku, puhumattakaan kirjoitusvirheistä joita en korjannut, nolottaisi, mutta se kuuluu elämään. Etenkin, kun tämä on ensimmäinen kerta kun kokeilin olla kertomatta henkilöiden nimiä ja mielenterveyden sairauksia hahmokehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Pidän tätä hyvinkin kehityskelpoisena, ja aion tehdä tästä uudemman version kunhan ehdin.)

Pikkutyttö, joka toivoi enemmän, istui aina sängyn reunalla haaveillen, hymyillen ja suunnitellen.

Isona hänestä tulisi kuuluisa esteratsastaja, jota kaikki rakastaisivat ja joka rakastaisi kaikkia. Hän voittaisi kaikki kilpailut shirenhevosellaan ja hän olisi kaunis. Kaunis ja suosittu.
Silloin, haaveksiessa, todellisuus tuntui vain liian pitkäksi venyneeltä unelta. Kaukaiselta historialta, tylsähköltä sadulta.

Mutta tytön varttuessa todellisuus oli toista, eikä se tuntunut enää vain unelta. Se oli vankila, missä hänen oli pakko kuunnella jokainen ilkea kuiskaus, sillä pakoon ei päässyt. Jokainen valhe, jokainen juoru tuntui pahalta ja ne polttivat kuin helvetti. Kerta kerralta aina vain enemmän. Jokaisella kerralla vuosien varrella kehittyi yksi seinä paksuun muuriin, kunnes tytön oikea minä oli niin paksun muuri suojissa, ettei hän itsekään päässyt sen läpi. Liian myöhään hän tajusi sulkeneensä itsensä ulkopuolelle minuudestaan. Rakentaneensa arkkua itselleen. Iltaisin lohduttomat kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan äänten huutaessa solvauksia hänen päässään.

Tyttö syytti kaikesta itseään, mitä ikinä tapahtuikaan. Hän ei tiennyt miten olisi ollut, sillä jokainen muiden epäonistuminen toi lisää itsesyytöksiä. Lisää solvauksia hänen päähänsä.
'Olisiko hän onnistunut, ellen olisi yskinyt niin lujaa? Voisiko äiti hyvin, jos minua ei olisi?'
Ja hiljalleen hän alkoi murtua sen kaiken seurauksena. Ryhti painui kumaraan, ennen ylväästi ylhäällä ollut leuka painui rintakehää vasten ja hymy katosi huulilta. Eikä sitä näkynyt enää hänen silmissäänkään.

Hiljainen tyhjyys otti vallan, öisin suru valtasi hänen sydämensä ja itku tuli liiankin helposti. Ja tyttö häpesi sitä. Voi kuinka hän häpesikään heikkouttaan! Sääli oli hänelle kirosana, eikä hän halunnut sääliä osakseen. Hän luuli olevansa tarpeeksi vahva. Tarpeeksi vahva kestämään mitä vaan, pysymään pystyssä mitä ikinä vastaan tulisikaan, mutta eihän se mene niin. Sen hän sai huomata, kun joka ilta hän päätyi etsimään keinoa purkaa tunteensa vahingoittamatta itseään tai muita.

Lopulta hän löysi kynän ja paperia, sanat niihin tulivat kankeasti, mutta kuin itsestään. Siltikään paha olo ei pysynyt poissa. Se vain kasvoi kasvamistaan täyttäen hänet yhä uudestaan, tyhjentäen hänen voimavaransa olemattomiin. Silti hän jaksoi ottaa seinästä tukea ja kävellä eteenpäin horjuen, maailma pyöriessä silmissä. Hän jaksoi yrittää, se tuntui lähes velvollisuudelta. Tyttö tunsi olevansa sen velkaa vanhemmilleen.

Linnut lentävät,
tuulet kuiskailevat,
ihmiset nauravat,
jotkut kuolevat.
Minä haluaisin olla yksi niistä,
jotka taivaalla öisin lentää,
eikä heitä päivällä nää.

Usein unissaan hän näki, kuinka hän yritti saada sisällään olevaa muuria murtumaan. Kädet verillä hän löi ja raapi jättämättä jälkeäkään. Potkut olivat täysin hyödyttömiä, eikä hänellä ollut työkaluja. Tuskin nekään olisivat auttaneet.
Vuosien kuluessa hän tajusi, että joutuisi rakentamaan itsensä uudestaan, aivan alusta asti. Nuoreksi naiseksi keholtaan kasvanut tyttö oli mieleltään vain pikkulapsi, suojelusta vailla. Eikä siitä voinut kertoa kenellekään, hänen täytyi vain yrittää saada kiinni kehityksestään. Hän oli lapsellinen, eikä voinut muuttaa sitä. Muut luulivat häntä vain höynähtäneeksi, eikä hän voinut muuta kuin uskoa. Niinhän lapsi tekee, uskoo mitä tahansa, jos sitä samaa toistaa monta kertaa.
Tyttö, nyt jo teini, uppoutuu kirjoihin pelastaakseen itsensä. Niistä hän sai tietää mitä oli ystävyys ja mitä oli rakkaus. Sen minkä muut saivat oppia leikkien kautta, oppi hän kirjojen ja musiikin. Hän rakasti laulamista ja kirjoittamista. Musiikki siivitti hänet tanssiin, vei mukanaan, sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken.
Kirjoittaessaan hän sai paeta todellisuutta pidemmäksi aikaa, upoten jonkun hahmon sisään ja katsella tämän elämää. Niin hän kulutti aikaansa. Kuvitellen miltä tuntuisi elää jonakin toisena, kuvitellen minkälaista tämän elämä olisi.

Hänen mielikuvituksensa oli hyvin vilkas, eikä se jäänyt huomaamatta hänen teksteistään. Puhuvia eläimiä, yksisarvisia, lohikäärmeitä, noitia, velhoja, enkeleitä, jumalia ja kääpiöitä. Mikä tahansa oli mahdollista hänelle, mikäli hänen edessään oli kynä ja nipullinen paperia.

Kynä saattoi tanssia liuskoilla useita tunteja, eikä hän silloin kuullut eikä nähnyt mitään. Silloin hän oli eristäytynyt täysin maailmasta, kaikki muu, paitsi musiikki, suodattui pois. Oli vain hän, hahmot ja heidän elämänsä. Jotkut tarinat olivat hänestä itsestäänkin naurettavia, mutta niitä oli mukava kirjoittaa, kun taas toiset olivat hänen mielestään upeita. Niitä tekstejä ei ollut paljon, sillä hän oli liian itsekriittinen.

Tyttö ei päästänyt ketään lähelleen, ennen kun eräs poika voitti hänen luottamuksensa täysin. Hän huomasi luottavansa tähän enemmän kuin maahan jalkojensa alla, eikä hän olisi halunnut uskoa sitä itsestään. Mottonahan hänellä oli, tai ainakin oli ollut:
"Älä luota kehenkään, älä edes itseesi", ja siihen asti se oli toiminut. Hän oli pystynyt pitämään itsensä tyynenä ja piilottamaan surunsa mielensä lokeroihin.

Silti poika oli nähnyt hänen lävitseen, nähnyt miten rikki hän oikeasti oli. Kun tyttö kertoi kirjoittelevansa joskus, pyysi poika saada jotain nähtäville ja lupasi olla nauramatta. Seuraavalla kerralla hänellä oli mukanaan runo, mikä hänen mielestään kuvasi häntä itseään mitä parhaimmin:

Tyhjä paperi edessä,
tyhjä ihminen peilissä,
tyhjä peili seinällä.
Ei olen mitään muuta täällä.
Tyhjä tuoli,
tyhjä ihminen,
tyhjä peili,
joka näyttää haljenneen.
Ei ole vierelläni ihmistä,
pakkasyö on kylmä.
Maa on jäässä,
nukahdan,
en ole enää tässä.

Hetken poika oli hiljaa ja yritti hymyillä, kun antoi paperin takaisin tytölle. Poika sanoi sen olevan hyvä, mutta tyttö vain huitaisi kädellään ilmaa. Hän vähätteli itseään, vaikka hän oli pakahtua ylpeydestä. Joku oli pitänyt hänen runostaan! Se sai hänet innostumaan, kirjoittamaan aina vain enemmän. Hänelle oli tärkeää, että juuri tuo poika piti hänen teksteistään. He olivat ystäviä, vaikka vastoinkäymisiä koettiin yhdessä ja erikseen. Vaikka koettiinkin pieni palanen juoruhelvettiä. Sen aikana tyttö olisi halunnut katkaista heidän välinä, sillä hän ei halunnut pojankin kokevan sitä samaa. Hän tiesi, että se johtui hänestä. Kaikka oli hänen vikansa. Niin kuin aina.
Poika ei kertonut koskaan tytölle, ettei pitänyt kaikkea tämän vikana, sillä hän ei löytänyt sanoja. Tyttö ymmärsi sen vasta myöhemmin, valvoessaan yöllä itkien.
Vaikka pojan läsnäolo ja ystävyys olivat helpottaneet paljon hänen elämäänsä, alkoivat illat taas pidentyä. Ne olivat taas alkaneet tuntua liian raskailta, eikä hän pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Hän oli kuullut uusia juoruja itsestään, eikä hän tuntenut oloaan vahvaksi. Ja yhä useammin hänen teksteistään ilmeni halu kuolla. Halu kuolla ja silti yrittää pitää pää pinnalla, mikä oli omituinen yhdistelmä jopa tytön itsenkin mielestä.

Miksi olen vielä tässä, enkä kirkkomaalla, nimenä hautakivessä? tyttö kirjoitti uskonnonvihkoonsa tunnilla. Hän ei ollut enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan, sillä hän oli kokenut sen olevan turhaa. Ei Jumala ollut hänen rukouksistaan huolimatta auttanut häntä. Asiat olivat aina pahentuneet pahentumistaan, kunnes tyttö oli niin solmussa itsensä kanssa, ettei saanut enää edes kirjoitettua. Yleensä silloin poika auttoi hänet ylös vain hymyilemällä ja auttamalla unohtamaan. Nauramalla, vitsejä kertomalla ja leipomalla.
Kukaan, edes poika, ei ollut huomannut miten hänen mielialansa liittyivät hänen syömiseensä. Toki kaikki huomasivat vaikeina kausina lihomisen, mutteivät sen syytä. Tyttö nimittäin söi suruunsa, muttei suklaalevyä niin kuin tytöt yleensä, vaan suklaalevyn ja paljon muuta. Ainut vain oli, ettei hän saanut niitä oksennettua. Hän oli mielestään heikko. Heikko vastustamaan makeisten mukanaan tuomaa helpotusta ja olla silti oksentamatta.
Kerrassaan typerää, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Sille sivulle ei mitään muuta sinä päivänä tullut. Seuraavina päivinä hän kirjoitti paljon.

Viekää joku mut pois,
taitava jos ois,
korjatakin vois.
Turha on kuitenkin edes yrittää,
kun lasinjauho jo silmiä ärsyttää.
Hiljaa hiipiä,
jättämättä jälkiä,
vois mut pois viedä.
Huomaisko kukaan,
kuka kaipaiskaan?

Päiväkirja sai täytteekseen runoja hänen tunteistaan, juoruja hänestä itsestään ja paljon muuta. Kuitenkin yksi lause toistui joka merkinnässä, viikko viikon perään.
Onnellinen olisin, jos huomenna heräämättä olisin. 

sunnuntaina, elokuuta 2

Pimeä

Mitä minä teen yön jälkeen,
kun aamu sarastaa?
Olen hukassa!
Pidän pimeydestä,
koska se on turvallinen.

Tämä maailma ei ole.
Valon maailma pettää minut
yhä uudelleen
Se peittää minut pettymyksiin
Pakottaa turruttamaan kaiken

Väsymyksen sumun alle
Unen ja valveen rajamaille
missä kaikki on mahdollista
mutta mikään ei ole todellista

Tämä maailma antaa hymyn
vain vetääksen maton jalkojesi alta

Sillä rakkaus ei korjaakaan
Sinulle valehdellaan
Lääkkeesi auttavat hetken
Sitten uppoat taas
Kutsu itse itsesi
Vain sinä voit olla pelastusrengas

"Kaiken muun saa viedä"

perjantaina, heinäkuuta 31

[Nimetön]

Hänen lähellään on minun hyvä olla
Hänen hymyynsä käpertyä
Olla rohkea ja röyhkeä
Käsi kättä lähellä
kuitenkin kaukana
Tule onni
Lemmon lempi
Suo minullekin osa
siitä suosta
josta olet nimesikin saanut
Voinko olla Väinämöinen?
Laula minut suohon
Joukahainen!
En pistä vastaan
Todellakaan

tiistaina, heinäkuuta 28

Meillä on unelma

Minulla on unelma, että saan elää monikulttuurisessa Suomessa, jonne kuulun.


Tänään Helsingissä osoitetaan mieltä rikkauden puolesta. Monikulttuurisuus ei ole mikään uusi juttu. Suomessakin on ollut suomenruotsalaisia, suomenvenäläisiä sekä koltan-, inarin- ja pohjoissaamelaisia  kauemman kuin kukaan tällä hetkellä elossa oleva muistaa. Heillä on omat perinteensä ja tapansa. Heillä on oma kulttuurinsa meidän kulttuurimme sisällä. He kuuluvat meidän kulttuuriimme ja me heidän, vaikkemme sitä tajuakaan.

Ilman monikulttuurisuutta meillä ei olisi yhtä Suomen suurimmista myyntivalteista. Ilman Tove Janssonia meillä ei olisi Muumeja, joista Suomi on etenkin Aasiassa tunnettu. Sieltä matkustaa ihmisiä nähdäkseen meidän luontomme, Muumimaailman ja tutustuakseen meidän raadollisen rehelliseen kulttuuriimme. Tänne matkustaa asiantuntijoita tutustuakseen yhteen maailman parhaimmista koulutussysteemeistä, joka sekin on lähtöisin Ruotsista, josta Oskari Mantere pääasiassa otti mallia, toki vaikutteita tuli muistakin Euroopan maista. Nokia-konsernin perustaja oli Knut Fredrik Idestam, suomalaista eliittiä ja täten ruotsinkielinen.

Haluatteko sitoutua irti kaikesta monikulttuurisesta? Myykää kaikki elektroniikkanne, pyyhkikää Nokia-ihailunne, urheilusta ainoat sallitut lajit ovat eukonkanto ja supisuomalainen pesäpallo, älkää katsoko/lukeko/kuunnelko Muumeja, älkää katsoko televisiota, älkää käyttäkö Serlan vessapaperia (Gustaf Adolf Serlachius aivan samalla tavalla ruotsinkielinen), älkää käyttäkö autoja, polkupyörätkin voitte myydä ja hylätkää sosiaalinen media. Myös kulutushyödykkeet ovat osa kulttuuria, sekä sitä missä ne on tehty että niitä käyttävää.

Elottoman monikulttuurisuuden voitte kyllä hyväksyä, mutta apua tarvitsevan lähimmäisen käännytätte ovelta vain koska hän ei ole samaa vaalean sävyä kuin te itse. Tai koska hän ei ole tapakristitty. Tai koska hän uskoo. Suljette toisen ulkopuolelle rankaisten häntä rikoksista, joita joku hänelle tuntematon on tehnyt. Rikoksia on tehty aina ja niitä tullaan tekemään, niihin syyllistyneitä voivat olla sekä suomalaisia että ei-suomalaisia. Se ei muuta sitä faktaa, etteivät kaikki ole samanlaisia. Maahanmuuttajat tekevät täällä ne työt, jotka eivät kelpaa suomalaisille. Heille, joilla kaikki on ollut aina hyvin ja joiden ei ole ikinä tarvinnut pelätä. Heille, jotka eivät ole Veikko Lavin kanssa samaa mieltä.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.

sunnuntaina, heinäkuuta 26

Se

Se on niin kaunis
että sitä voisi tuijottaa monta hetkeä
eikä yksikään menisi hukkaan
Se on taidetta
jota voi tulkita yhä uudelleen
Sen ilo näyttää puhtaalta
sen huvittuneisuus
on kaareva
ja katse alaspäin
näprääviin sormiin

Se lämmittää sydäntä
koska jotkut ovat sulamisen arvoisia
Sen takia jää
ei ole enää vahvempi
yhtä
kymmentä
sataa
miestä

Otatko kahvia?

sunnuntaina, kesäkuuta 28

Avaa YouTube

Ja etsi hakusanoilla
Lion King soundtrack lyrics
Ja kuuntele
Yksi
Kaksi
Molemmissa jotain elämää suurempaa
lapsille suunnattuna
Istu kesäiltaan
katso aurinkoa laskevaa
"It's the circle of life
and it moves us all"
 

maanantaina, kesäkuuta 15

Hautajaiset

Lyhyt on varpusen lento
Lyhyt on joutsenen laulu
Lyhyet ovat päivät
Elämän kesässä
Kukkien keskellä
On hyvä pitkästi olla

sunnuntaina, toukokuuta 31

Puhumattoman puhe

(Symppaan kovasti tätä Klamydian biisiä. Se tuntuu niin tutulta. Siksi se tuntuu sopivalta myös tämän puheen taustalle, ainakin omasta mielestäni)



Nyt kun on lukio virallisesti ohi ja lakki päähän painettu, niin voi ehkä kuitenkin suoda muutamia ajatuksia lukion suuntaan.

Seinäjoen lukio.
Neljä vuotta.
2011-2015

Näihin neljään vuoteen mahtuu paljon. Paljon enemmän kuin niihin kolmeen, joiden aikana oli alun perin ajatus valmistua. Onneksi en valmistunut. Niin paljon on tapahtunut pelkästään tänä vuonna.

Lukion neljännellä Elli, Sara, Katariina, Katri, Rebecca, Nuppu, Roosa, Ada, Jenniina, Nea, Siiri, Juliana, Silja, Jenny, Karita, Terhi, Petra.
Lukion neljännellä sain nauraa AB-aulassa niin lujaa, että käytävän varrella olevissa luokissakin kuultiin.
Lukion neljännellä perustin hetkellisesti yrityksen.
Lukion neljännellä pääsin näyttelemään kaupunginteatterin näyttämölle.
Lukion neljännellä sain tutustua ihmisiin joiden en olisi uskonut pitävän minusta.

Toisaalta, myös aikaisempina vuosina tapahtui paljon.

Lukion ensimmäisellä otin ensimmäiset teatteri-ilmaisun kurssit.
Lukion ensimmäisellä tutustuin heti ensimmäisellä tunnilla ensimmäisen kerran.
Lukion ensimmäisellä tutustuin moneen muuhunkin.
Lukion ensimmäisellä Johanna auttoi minut ulos.
Lukion ensimmäisellä Sinikka, Ida.

Lukion toisella Elli, Casper, Frans, Jonna, Jenni, Tuippe, Miiro, Elina, Aleksi, Taru, Solja, Olga, Maija, Vilma, Renée, Shailley, Alex, Helmiina, Cody, Alex, Santeri, Petteri, Maija, Roosa, Santtu.
Lukion toisella oli Kuvia ja Harhakuvia ja lausuin runoja.
Lukion toisella oli ensimmäinen teatterin lukiodiplomi.
Lukion toisella matkustin ensimmäistä kertaa lentokoneella, Kanadaan.
Lukion toisella ohjelmoin robotille liikkeitä.
Lukion toisella oli kirjasto.

Lukion kolmannella oli vakiopöytä.
Lukion kolmannella oli Eko-Hamlet.
Lukion kolmannella Tiia, Piia, Sara, Michele, Kristian, Mirella, Jenna, Jussi, Kaisa, Markus, Riina, Elli, Roosa.

Hauskat hetket, hillitsemättömät naurukohtaukset, paniikkikohtaukset ja ahdistavat liikuntatunnit. Kaikki mahtuvat näihin. Onneksi sain taitavat ja asiansa osaavat liikunnanopettajat, joiden ansiosta saatoin suorittaa kyseiset kurssit loppuun. Inhoni kyseistä ainetta kohtaan ei kadonnut ja niin kauan kuin vain voin välttää ryhmäliikuntaa, vältän sitä. Ilman Jarnoa ja Jaanaa en olisi kuitenkaan saanut eilen lukion päättötodistusta. Kiitos.

Omassa henkisessä kasvussani seinäruususta seinägladiolukseksi teatteri-ilmaisu on ollut avainosassa. Useampaan kertaan käydyt peruskurssit, kaksi diplomia ja omalle sisäiselle lapselle hyväksynnänsaanti ovat tuoneet niin paljon valoa synkkään komeroon henkisten portaiden alla. Kiitos Johanna ja Eikku, meidän pienensuuren päiväkotiteatteriprojektimme ohjaaja, olette tehneet korvaamattomia.

Olen kaikkien näiden kurssien aikana saanut tutustua myös mahtaviin opettajiin, joista osa on ryöminyt salakavalasti lähelle sydäntä. Olen nähnyt läheltä niitä ihanneopettajia, joista jotkut muut saavat vain lukea. Olen saanut tutustua ihmisiin, jotka koepapereidemme lisäksi huolehtivat sydämistämme. Opettajan työ on aliarvostettu, eikä monikaan ymmärrä sen rankkuutta. Ehkä siksi osa opettajista haluaa pysyä henkisesti kauempana oppilaista. Nyt olen tutustunut opettajiin, jotka vain lisäävät työnsä rankkuutta ja auttavat apua tarvitsevia muutenkin kuin luokassa.

Näiden neljän vuoden jälkeen voin kehua Seinäjoen lukiota.

Apua tarvitseva saa sitä, jos vain osaa kysyä. Kukaan ei tunge nenäänsä asioihisi töykeän röyhkeästi. Sinua auttavat ihmiset eivät kerro asioitasi eteenpäin, jos sanot ettet sitä tahdo. Oli ihanaa, kun viimeinkin olin koulussa, jonka terveydenhoitaja otti minut vakavasti. Kiitos, Anne, niistä lukuisista kerroista kun olen jos johonkin vaivaan apua kaivannut ja olet auttanut ja uskonut. Kertaakaan en ole joutunut lähtemään siksi, että minua ei uskottu.

Haluan myös kiittää laitoshuoltajia, joiden kanssa vietin aikaisia aamujani. Oli mukava jutella heille ja olen myös kiitollinen, että he jaksoivat ja jaksavat siivota epäsiistien lukiolaisten jäljet. Kyllä, joinain päivinä myös minä kuuluin niihin epäsiisteihin lukiolaisiin.

Kyllä.

Suosittelen Seinäjoen lukiota.

Kiitos näistä vuosista.

sunnuntaina, toukokuuta 24

En kommentoi

Totuutta ja tehtävää
siinä merkitsevä katse

"Uskallakin"
"Et sitten"
"Voi ei"
"Voi kyllä"

Olisipa jotain vahvempaa
en kiinnittäisi niin paljon huomiota
yhteen seikkaan
Siihen
joka aikanaan,
ja vieläkin,
sai maailman
pysähtymään

Ilta pysähtyy
sydän sykkii
poskien puna on jo huvittavaa
Jonain päivänä
en enää häpeä
Mutta se päivä ei ole tänään

Nyt ei ole se ilta

sunnuntaina, toukokuuta 10

Suomiviihde on paskaa

"Suomalaiset televisiosarjat ovat paskaa.
Suomalaiset elokuvat ovat paskaa.
Suomalainen stand up on paskaa.
Suomalainen viihde on paskaa."

Tämä on se tuttu rimpsu. Olemme tottuneet kuulemaan ja hokemaan tätä samaa mantraa ajattelematta sen kummemmin sen tarkoitusta. Olemmeko muka oikeasti sitä mieltä, että kaikki kotimainen viihde on perseestä ja ihan paskaa ja yhyy?

Suomalaisten elokuvien katsojamäärät ovat olleet pienessä nousussa, mutta potin on räjäyttänyt Mielensäpahoittaja (2014). Viime vuonna se keräsi ennätysmäärän katsojia ja nosti kotimaisen elokuvan jälleen puheenaiheeksi. Napapiirin sankarit -elokuvasta (2010) alkanut suomielokuvan nousujohdanne ei siltikään ole huimaa, sillä seuraava menestyjä tuli vasta 2013, 21 tapaa pilata avioliitto. Yksittäisiä elokuvia ei käydä katsomassa paljon, mutta hyväksi todettu elokuvasarja vetää katsomot kerta toisensa jälkeen vähintäänkin puolilleen.

Tällä hetkellä sellainen on Vares. Jokaista Varesta odotetaan innolla, eikä ihme. Näyttelijöiden suoritukset ovat laadukkaita ja kaikkeen on kiinnitetty tarkkaa huomiota. Sarjan päähenkilöä Jussi Varesta näytteli aluksi Juha Veijonen, hyvin taitava ja kokenut näyttelijä, mutta hän joutui jättämään roolin henkilökohtaisista syistä. Isoihin saappaisiin astui Antti Reini. Yleensä näin suuri muutos näyttelijäkaartissa tarkoittaisi kuoliniskua, mutta Antti Reini onnistui täyttämään odotukset ja ylittämäänkin ne reilusti, vaikka sen ei pitäisi olla mikään yllätys.

Suomi on täynnä taitavia näyttelijöitä, kirjoittajia, ohjaajia, kuvaajia ja leikkaajia.

Suomi on täynnä viihteen ammattilaisia.

Silti jokainen onnistuminen yllättää.

Putous, Vedetään Hatusta ja Luojalle kiitos! ovat uusia suosittuja komediasarjoja. Koko perheen katsottavia, joiden eteen keräännytään iltaisin. Niille nauretaan niin että vatsa kramppaa ja kyyneleet valuvat silmistä, niiden vitsejä ja hauskoja tilanteita toistellaan ja käydään läpi niin töissä kuin koulussakin. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kuulee ihmisten valittavan miten tylsää ja yksipuolista niiden sisältö on. Niissä esiintyvät ihmiset eivät harrasta niissä esiintymistä, vaan tekevät sitä vakavissaan ammatikseen. He tekevät parhaansa, että saisimme pitää tauon hektisestä elämästämme ja nauraa huolet pois, mutta arvostavatko ihmiset sitä? Aikoinaan kun Parempi myöhään (1979) oli uusi ja kova juttu, arvostettiin sen huonoimpiakin sketsejä. Hyväksyttiin se, ettei aina voi onnistua ja nautittiin sitten niistä omasta mielestä onnistuneista sketseistä. Nykyään yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että jos yksi sketsi sketsisarjassa ei toimi niin koko sarja on pilalla. Vaaditaan täydellisyyttä.

SYKE, Nymfit, Hinnalla millä hyvänsä ja Mustat lesket taas edustavat uutta draamatuotantoa. Nymfit-sarjan oikeudet on jopa myyty toiseen maahan. Mitä se kertoo? Se kertoo siitä, että jotain on osattu tehdä oikein. SYKE taas on itkettänyt ihmisiä koskettavilla juonenkäänteillään ja se on draamasarjassa tärkeää, herättää ihmisten tunteet hahmoja kohtaan. Se ei vain tunnu olevan tarpeeksi. Mikään sarja ei tunnu kelpaavan, mutta surkeampikin menee jos se vain sattuu olemaan ulkomaalainen.

Miksi valkokankailla ja televisiossa kotimaista karsastetaan?

Onko nykyään häpeällistä pitää suomalaisista elokuvista ja televisiosarjoista?

Salatut Elämät on yksi ikuisista kiistakapuloista. En voi kieltää, ettenkö itse pitäisi sen juonenkäänteitä jo moneen kertaan läpikoluttuina ja lähinnä turhauttavan tylsinä, mutta toisaalta Salatut Elämät on ensimmäinen draamasarja, jota katson ihan vain seuratakseni näyttelijöitä. Ne ihan "normaalit" hahmot ovat vähän tylsiä ja tasapaksuja, eivätkä hirveästi tuo haasteita näyttelijöille (paitsi Ismon tapauksessa, siinä on ollut ihan järjettömästi haasteita ja Esko Kovero on suoriutunut niistä mainiosti), mutta "pahikset" ovat haastavia ja usein heitä näyttelevät vaikuttavat paljon taitavammilta. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi joskus halunnut heitellä Teemu Lehtilää (Aaro/Eero Vaalanne) tai Sami Uotilaa (Aki Nikkinen) ympäri seiniä sarjassa tapahtuvien asioiden takia. Itse asiassa muutama viikko sitten totesin parhaalle ystävälleni, että Severiä näyttelevä lapsi on kyllä harvinaisen hyvä näyttelijä, ikinä ei ole tullut niin voimakasta ja aggressiivista turhautumista kehenkään lapsen näköiseenkään. Siitä pojasta tulee vielä hyvä näyttelijä.

En tiedä mitä me suomalaiset oikein odotamme kotimaiselta viihteeltä, mutta selkeästi liikoja. Ulkomaisista elokuvista menee kyllä kaikki maailman American Piet ja Sacha Baron Cohenin aikoja sitten vanhentuneet alatyyliset vitsit. Roskaviihde on laatua niin kauan kun se on ulkomaista. Kotimainen viihde on roskaa siksi, että se on Suomesta, eikä siten ole hyvää. Mistä tämä ylimitoitettu itsekriittisyys juontaa juurensa?

Minusta on alkanut pikku hiljaa tuntua, että Suomessa on hankalaa olla ammattilainen viihteen saralla. 

torstaina, huhtikuuta 30

Kiitollisuudenvelka

Tänä aamuna Feissarimokia lukiessani tajusin, miten paljon olen kiitollisuudenvelassa lääketeollisuudelle. Olen epileptikko, jonka lääkitys toimii tällä hetkellä suhteellisen hyvin. Sanon suhteellisen, etten tuottaisi huonoa onnea. Aloin miettiä asiaa ja tajusin miten paljon huonompaa elämäni olisi ilman lääkekehittelijöitä ja miljoonabisnestä pyörittäviä tehtaita. Oikeasti.

Jostakin epilepsiakohtaukset saattavat näyttää huvittavilta, mutta oikeasti tilanne on vaarallinen. Kohtaukset, omalla kohdallani, johtuvat aivoissa hallitsemattomasti purkautuvista ylimääräisistä sähköimpulsseista ja kuten jokainen peruskoulufysiikkaa käyneenä tietää, että sähkö on aivoille vaarallista. Jo pienet määrät voivat vaurioittaa vakavasti aivoja ja jo viisi minuuttia kestävä kohtaus saattaa aiheuttaa vakavan aivovamman. Sitä pidemmät kohtaukset saattavat jopa tappaa.

Omalla kohdallani pahin, eli pisin, kohtaus on kestänyt neljä minuuttia. Neljä minuuttia tajuttomuutta ja kouristelua. Taju meni autossa ja seuraavaksi heräsin sairaalan tehovalvonnasta. Sitä päänsärkyä ei voi sanoin kuvailla, eikä sitä voi kukaan ymmärtää ellei sitä ole kokenut. Jos sinulla on ollut migreeniä, ajattele pahin kohtauksesi ja kerro se sitten kymmenellä. Makasin tehovalvonnassa hämärässä loosissa, jonka valo sattui silmiin niin että itketti, enkä saanut edes nukuttua kun päähän sattui niin paljon. En saanut edes nukuttua kun päätä särki niin paljon. Yleensä migreenin aikana aivot sammuttavat itsensä mielellään. Mietitte nyt varmastikin, että miksi minulle ei annettu lääkettä. Minulle annettiin lääkkeitä montaa eri sorttia ja ihan järjettömiä vahvuuksia, mutta mikään ei auttanut. Ei yhtään mikään.

Sen neljän minuutin aikana aivosähköni ehti tehdä pienen vaurion Brocan alueelle, joka vastaa puheen tuottamisesta. Se neljä minuuttia jätti jälkeensä änkytyksen, joka ahdistaa ihan järjettömästi ihmistä, joka on aina aikaisemmin puhunut selkeästi. Nykyään puhuminen ahdistaa ja entistä enemmän lähetän tekstiviestejä, jopa porukoiden kanssa. Yritän vetää asian leikiksi, mutta ei se auta. Olen kuitenkin kiitollinen, ettei käynyt pahemmin.

Jos en söisi Lamictalia päivittäin, voisi olla, että kohtaus olisi kestänyt vielä kauemmin kuin neljä minuuttia ja olisin saanut paljon vakavamman aivovamman. Ilman lääkkeitä olisin pahimmassa mahdollisessa tapauksessa kuollut. Kuollut. Siksi olen äärettömän kiitollinen pilleritehtaille, jotka eivät muka halua ihmisten olevan terveitä, siis luonnollisesti tutkijoita ja erityisesti neurologeja.

Tässä on myös kääntöpuolensa. Minun täytyy olla myös kiitollinen Kansallissostialistiselle Saksalle ja natseille, vaikka en haluaisikaan. Natsit tekivät ihmiskokeita juutalaisilla ja ilman niistä saatua arvokasta tietoa ei välttämättä olisi olemassa lääkkeitä, jotka voisivat hoitaa erilaisia sairauksia. EEG-kuvaus, jolla tarkastetaan aivosähkökäyrä, on Hans Bergerin, natsijohdon pääideologin, keksintö. En millään muotoa hyväksy natsien tekoja enkä näitä ihmiskokeita, mutta olen kiitollisuudenvelassa. Silloisia kaatumatautisia on tutkittu ja yritetty paikantaa kohtauksien lähdettä. Olen kiitollisuudenvelassa myös niille juutalaisille, jotka ovat joutuneet natsien sairaiden kokeiden uhreiksi. Heidän ei ole annettu valita, mutta olen kiitollinen heille heidän uhrauksestaan. Toivottavasti he ovat saaneet kuolemanjälkeiseltä sen elämän jota olivat toivoneet.

keskiviikkona, huhtikuuta 1

#1 Camp NaNoWriMo

Olen maailman fiksuin kirjoittaja kieltämättä. Tiedän taitoni addiktoitua huonoimpiinkin sarjoihin, jos vain niistä on enemmän kuin yksi kausi.

Ajattelin siis eilen kokeilla Pretty Little Liarsia kun Netflix on jo varmaan vuoden verran sitä jankuttanut ja totesin, että tämä on tapaus Teen Wolf all over again. Katsoin, totesin sysipaskaksi ja koukutuin. Pretty Little Liars ei ole yhtään sen parempi, mutta jäin silti koukkuun. Aloitin eilen ja olen jo vähän yli ekan kauden puolen välin. Odotan vaan, että pääsen sen loppuun ja saan lukea sen kakkoskirjan. Kummitäti osti joskus kakkosen, kolmosen ja nelosen englanniksi, mutta en ikinä uhrannut ajatusta niiden lukemiselle. Nyt ajattelin sitten, kun kerran sarjaakin katson ja kirjoitan NaNoa englanniksi.

Niin, CampWriMoni tänä vuonna. Olen aloittanut jopa, mutta ei se kyllä hirveän nopeasti etene. Koska Pretty Little Liars. Päälle 360 sanaa, päivän tavoitteeseen on vielä matkaa kuitenkin. Mun päivätavoite on siis 834, koska yritän tänä vuonna vain 25 000. Jos pystyn siihen nyt, niin pystyn kyllä viiteenkymmeneentuhanteen sitten marraskuussa. Toivottavasti. Englannin kieli tuo onneksi paljon niitä ns. ylimääräisiä sanoja, koska on artikkelit ja preposititot sun muut.

Kirjoitan NaNoni englanniksi siitä yksinkertaisesta syystä, että se perustuu Cards Against Humanity -kortteihin. Olen nostanut hahmojen päämotiivin, harrastuksen, ammatin ja opiskeltavan aineen korteista, kuin myös jokaiseen lukuun olen ottanut neljä korttia. Saa nähdä miten lähden niitä käyttämään, vähän kyllä jännittää. Hahmoni siis asuvat kampuksen asuntolassa, jokainen opiskelee eri asioita ja jokainen eriää toisistaan ihan täysin. Koko NaNo alkaa Arlan ja Alisonin konfliktilla (himokristitty ja kampuksen noita), jota Grandma (vanha nainen, ei oikeasti kenenkään isoäiti) tulee setvimään.

Tarina ei kulje pääasiassa sen takia, että koukutuin tähän sarjaan ja sen saman syyn takia, miksi olen aikaisimmissakin NaNoissa epäonnistunut. Idea, josta olin ihan fiiliksissä vielä pari päivää sitten, tuntuukin jotenkin väkisin väännetyltä ja tönköltä. Vaikka tiedän, ettei se sitä ole, en pääse eroon tuosta kamaluuden tunteesta. Idea on hyvä, mukamas helppo ja hedelmällinen, mutta en tiedä sitten, että mikä mussa tökkii. Kaipa oon jotenkin epävarma, vaikka tiedänkin, että tämä on jotain missä en oo keskivertoalisuoriutuja. Ainakaan paljon.

sunnuntaina, maaliskuuta 29

Hyvän mielen haaste

Ihanaiselta Elliltä hyvän mielen haaste, olkaapas hyvät!

Nimeä viisi asiaa, joista olet ollut kiitollinen tänään.
- työpaikkahaastattelusta
- siitä, että heräsin siihen kun Oskari silitti hiuksia ja kysyi lupaa mennä koneelle
- Maikkari uusii kaikki mielenkiintoiset ohjelmat näin sunnuntaina + 21 tapaa pilata avioliitto
- tulevista tapahtumista
- elämisestä

Nimeä viisi asiaa, jotka olet tehnyt jonkun muun eteen viimeisen viikon aikana.
- hoitanut lasta
- hakenut vettä
- viikannut porukoiden pyykit
- annoin kaverin tekstille palautetta
- autoin taustatyössä

Nimeä viisi asiaa, jotka joku muu on tehnyt sinun hyväksesi viimeisen kuukauden aikana.
- lainannut rahaa
- jaksanut kuunnella vittuuntunutta avautumista
- maksanut Netflixin
- naurattanut
- kutsunut Olkkarille

Nimeä viisi asiaa, jotka saavutit viimeisen vuoden aikana.
- ylioppilaskokeet näin, koin ja voitin - omalla tavallani
- julkaisin runokokoelman e-kirjana
- ensi kertaa Karmassa niin, että muistan jotakin siitä
- esiinnyin Seinäjoen kaupunginteatterilla
- olen saanut ihan järjettömän määrän uusia kavereita

Mainitse kolme henkilöä, jotka ovat vaikuttaneet elämääsi eniten.
- Simo
- J.K. Rowling
- Johanna

Mainitse kolme henkilöä, jotka saavat sinut aina hymyilemään.
- Simo
- Elli
- Johanna

(- Nuppu)

Kerro elämäsi viisi parasta hetkeä.
- enskarit (ja harjoitukset) EkoHamlet ja Mitä isot edellä, sitä pienet perässä
- potkiaiset ja penkkarit (x2)
- kaikki reissut Simon kanssa

- aamiaispalaveri Eikun luona
- 100 kesää 1000 yötä -revyyssä pääsin esittämään Tummat silmät, ruskea tukka (ensimmäinen ja viimeinen kerta kun olen "voittanut" arvonnassa)

Mihin kirjaan/elokuvaan palaat aina, kun kaipaat piristystä?
- Harry Pottereihin kirjoina. Leffoissa taas riippuu paljon fiiliksestä, yleensä ensimmäinen Potter, Rölli - Hirmuisia Kertomuksia ja Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri tepsii.


Mikä on positiivisinta/ihaninta/kauneinta, mitä sinulle on sanottu?
- "Du bist die kleine princess"

Millainen olisi sinun mielikuviesi täydellinen päivä?
- Reissu Simon ja lukioporukan kanssa ensin The Wizarding World of Harry Potteriin, sitten Kanadaan roadtrippailemaan semmosella kivalla koulubussilla ja tapaamaan FinAl-projektin kanadalaisia.

Haastan:
- Kuka
- vain
- haluaa

Kysymykset:
-Nimeä viisi asiaa, joista olet ollut kiitollinen tänään.
-Nimeä viisi asiaa, jotka olet tehnyt jonkun muun eteen viimeisen viikon aikana.
-Nimeä viisi asiaa, jotka joku muu on tehnyt sinun hyväksesi viimeisen kuukauden aikana.
-Nimeä viisi asiaa, jotka saavutit viimeisen vuoden aikana.
-Mainitse kolme henkilöä, jotka ovat vaikuttaneet elämääsi eniten.
-Mainitse kolme henkilöä, jotka saavat sinut aina hymyilemään.
-Kerro elämäsi viisi parasta hetkeä.
-Mihin kirjaan / elokuvaan palaat aina, kun kaipaat piristystä?
-Mikä on positiivisinta / ihaninta / kauneinta, mitä sinulle on sanottu?
-Millainen olisi sinun mielikuviesi täydellinen päivä?

lauantaina, helmikuuta 14

Laittomat

Suojaan kaikelta?
En minä voi sinua piilottaa
minulla ei ole valtuuksia
ne saa hallitukselta
Minä en voi auttaa sinua
pakoilenhan itsekin
Joitain osia minussa
ei hyväksytä
Osittain olen haluiltani laiton
Piiloudu arjen taakse
sinne mahtuu
Kulje julkisesti, mutta varoen
Suojassa kaikelta

torstaina, helmikuuta 5

Aikuinen ei saa katsoa lastenelokuvia

Tervetuloa ensimmäiseen "Kasaritukkatäti ei ymmärrä" -hetkeen.

Olen henkeen ja vereen lastenkulttuurin puolustaja. Etenkin kun kyse on vanhoista lastenelokuvista ja -musiikista. Saan osakseni paljon naurua, jopa pilkkaa, ja kypsyyteni kyseenalaistusta sen takia, että haluan katsoa elokuvia, jotka tuovat minulle hyvän mielen. On ihmisiä, jotka rakastavat romanttista komedioita ja ihmisiä jotka eivät rakasta romanttisia komedioita. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. On myös ihmisiä, jotka eivät pidä kauhusta ja jotkut taas rakastavat sitä. Kukaan ei kyseenalaista heidän mielenterveyttään saatika sitten heidän kykyään tehdä järkeviä päätöksiä. Niin ei tehdä, koska jokaisella on oikeus katsoa mitä haluaa. Vai onko?

Jos täysi-ikäinen henkilö katsoo scifiä tai splatterkauhua, se on hyväksyttävää. Parhaimmillaan kyseinen henkilö kuulee ylistäviä kommentteja siitä, miten toinen henkilö ei missään tapauksessa uskaltaisi katsoa minkääntyyppistä kauhua. Sen sijaan jos kyseinen henkilö katsoo elokuvia, jotka on suunnattu lapsille, tämä on jollain tavalla hullu. Päästään vialla, sairas, tyhmä, idiootti, ääliö, mihinkään kykenemätön lapsi ja vaikka mitä muuta. Näin sanotaan  kun kysytään syytä tältä lastenelokuvista pitävältä, mutta ei jakseta kuunnella vastausta. Joskus vastauksen ajan ollaan hiljaa, näennäiskuunnellaan, mutta samanlainen saarna alkaa silti.

"Kukaan järkevä aikuinen ei katso yksin ja vapaaehtoisesti lastenelokuvia!"

Pitäisikö minun odottaa kohtuuttoman kauan että saan lapsia ja viimeinkin virallisen luvan katsoa lastenelokuvia? Entäs jos niitä lapsia ei tulisikaan? Jos tekisin näin, menettäisin monet päivää piristävät asiat. Jos ottaa päähän, on mukava katsoa jakson verran Muumeja. Ainakin suhteellisen harmitonta huumoria, joka saa pahimmankin ketutuksen laantumaan. Ei tarvitse edes ottaa päähän, on vain mukava katsoa elokuvaa, joka on vapautettu turhasta ihmissuhdedramatiikasta. Oikeassa elämässä sitä näkee ympärillä niin paljon, että mielellään pitää sen ulkona viihteestään. Kyllähän sitä lapsille suunnatuista elokuvista löytyy jonkin verran, mutta itse en henkilökohtaisesti jaksa katsoa loppuun mitään monimutkaisia elokuvia joissa kaksi ihmistä jahkaa kaksi tuntia yhdessäoloaan. Poikkeuksiakin löytyy totta kai. 

Tämän tekstini pääpointti loistaa poissaolollaan, koska kaikessa turhautuneisuudessani olen tällä hetkellä kykenemätön jäsentelemään tätä järkevästi. Eikä edes tarvitsekaan, tämähän on vain blogiteksti, jossa puran omaa hatutustani. Itse rakastan lastenelokuvia yli kaiken ja omistan niitä kaikkein eniten. Olen kuitenkin kranttu ja harvemmin pidän mistään uusista, mutta vanhoja katson mielelläni uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin koen hyvin paljon väheksyntää tästä johtuen. Olen korviani myöten täynnä ajattelemattomia ja mukamas hyvin ajateltuja kommentteja kyseisten elokuvien (sekä sarjojen) suhteen.

En ymmärrä miksi jonkin genren suosiminen tekisi kenestäkään yhtään sen huonompaa. Se, että katson Herra Heinämäkeä ja Leijonatuuliviiriä Love Actuallyn sijaan ei tee minusta tyhmempää tai hullumpaa kuin muut. Se, että kuljen loskaisilla kaduilla Röllin laulaessa onnenmurujen paremmuudesta kimpaleisiin verrattuna, ei tee minusta vähemmän aikuista tai kykenemätöntä järjelliseen ajatteluun. Onneksi tiedän sen itse, koska vähänkään pöpelömpi ihminen voisi  jopa uskoa tällaisten kommenttien heittelijöitä.

Onko kukaan näistä kritisoijista tullut ajatelleeksi, että symbologiaa ja filosofisia viisauksia löytyy myös lapsille suunnatusta viihteestä? Kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että kun Rölli laulaa siitä miten Robotti Ruttunen lähtee Mikroaaltouunin matkaan jättäen Sähköhella Ellan,  tämä oikeasti puhuukin avioerosta ja parempaan vaihtamisen kulttuurista ihmissuhteissa lapsen ymmärtämällä tavalla? Tai että tämä seuraava säkeistö opettaa arvostamaan elämän pieniä asioita?
"Nyt ymmärrän mä sen
että onnenmurunen
löytyä voi
melkein mistä vaan
Ne murut täytyy tallettaa
ei lohkareita kukaan saa
ja onnenmurut helppo
on kotiin kuljettaa"
En tiedä teistä, mutta tämä tuntuu joskus unohtuvan meiltä isoilta ihmisiltä. Aivan kuin eräs toinenkin neuvo, joka mainitaan Ti-Ti Nallen ja lasten toimesta:
"Jos joskus täytyy huolia olla, tuntuu pahalta, itkettää. Itke kyyneleet sovinnolla, ei ne silloin sisälle jää", aika hyvä neuvo. Eikö? Tämän vuodatukseni lopuksi linkitän teille tämän biisin, joka on sekä itkettänyt että lohduttanut. Biisi, joka on lapsille suunnatusta elokuvasta, mutta selkeästi on paljon syvempi merkitykseltään.


perjantaina, tammikuuta 23

Nurkka

Juokse ettet kaadu,
koska ei ole minun osani sinua nostaa
Olen voimaton,
kuten sinäkin
Ainut lohtu on nurkassa,
jossa kohtaa kaksi loppua
Loput
joista ei ala mikään
Ne pysyvät
Ja lujasti.

maanantaina, tammikuuta 12

Eräs toinen maanantai

Oli elämä
oli toinen,
joka lopetettiin
Ei tarvitse olla nero tietääkseen
että loput ovat aina suunniteltuja
Kuka ne suunnittelee?
Se, joka tietää parhaiten
Se, joka haluaa olla kirjailija
Se, joka on vastuussa toisen elämästä
Ei ole väliä milloin tarina loppuu,
vaan miten
Oliko se tragikoomista?
Oliko se haluttu, toivottu?
Yllättikö se?
Kenties.

lauantaina, tammikuuta 3

Uusi vuosi

En aio tehdä turhia lupauksia.
Aion toimia oman hyvinvointini mukaan.
Ja se riittää.

On pakko.