Sinun ei ole pakko antaa anteeksi

Jokainen kiusaamisesta ylipääsemistä käsittelevä artikkeli toitottaa, että ei voi parantua ennen kuin antaa kiusaajille anteeksi. Antaa kiusaajille anteeksi?! Se on kohta, johon yleensä lopetan artikkelin lukemisen ennen kuin näkökentässäni oleva puna mustuu ja kirjoitan tulikivenkatkuisen vastauksen. Miltei jokaisessa artikkelissa puolustellaan, että kiusaaja kiusaa syystä x. Pieni info tähän väliin: ei kiinnosta. Ihan sama, ei ole olemassa tarpeeksi hyvää syytä kiusaamiselle. On sairasta, että pitäisi silitellä ja sääliä sitä, joka ei empinyt hetkeäkään kyykyttää ja nöyryyttää toista ihmistä.

Oletteko tulleet miettineeksi, että myös "pelkkä" sanallinen kiusaaminen on väkivaltaa? Se on henkistä väkivaltaa ja se voi tehdä jopa fyysistä väkivaltaakin pahempaa tuhoa, sillä se pirstoo ihmisen minäkuvaa, vääristää sen ja tekee kaikesta elämässä ihan helvetin paljon hankalampaa. Kun käsitys omasta itsestä on vääristynyt, se murentaa pohjan elämältä. Jokaisen on rakennettava oma elämänsä vain ja ainoastaan itsensä varaan, mutta entä kun ei ole olemassa sellaista peruskalliota? Entä kun ainut mitä on, on epämääräinen itseinhon, epäilyksen ja hajanaisten palasten luoma suomainen lieju?

Siksi en ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä kiusatun velvollisuus ja edellytys jatkaa elämää on antaa kiusaajalle anteeksi. Ei kiusattu ole tehnyt kiusaajalle mitään, ei kiusaajalle jää siitä mitään muuta kuin sairas tyydytys ja ylemmyydentunne. Mikään maailman katumus ja syyllisyydentunto ei vastaa sitä tuskaa ja niitä ongelmia, joita kiusaamisesta tulee. Maailma on pullollaan surullisia esimerkkejä tästä. Muistakaa, että itsensä hukuttaminen vihaan ja katkeruuteen on täysin eri asia, kuin olla antamatta anteeksi.

Kiusattu,

sinun ei tarvitse antaa anteeksi.

Meillä on unelma

Minulla on unelma, että saan elää monikulttuurisessa Suomessa, jonne kuulun.

 

Tänään Helsingissä osoitetaan mieltä rikkauden puolesta. Monikulttuurisuus ei ole mikään uusi juttu. Suomessakin on ollut suomenruotsalaisia, suomenvenäläisiä sekä koltan-, inarin- ja pohjoissaamelaisia  kauemman kuin kukaan tällä hetkellä elossa oleva muistaa. Heillä on omat perinteensä ja tapansa. Heillä on oma kulttuurinsa meidän kulttuurimme sisällä. He kuuluvat meidän kulttuuriimme ja me heidän, vaikkemme sitä tajuakaan.

Ilman monikulttuurisuutta meillä ei olisi yhtä Suomen suurimmista myyntivalteista. Ilman Tove Janssonia meillä ei olisi Muumeja, joista Suomi on etenkin Aasiassa tunnettu. Sieltä matkustaa ihmisiä nähdäkseen meidän luontomme, Muumimaailman ja tutustuakseen meidän raadollisen rehelliseen kulttuuriimme. Tänne matkustaa asiantuntijoita tutustuakseen yhteen maailman parhaimmista koulutussysteemeistä, joka sekin on lähtöisin Ruotsista, josta Oskari Mantere pääasiassa otti mallia, toki vaikutteita tuli muistakin Euroopan maista. Nokia-konsernin perustaja oli Knut Fredrik Idestam, suomalaista eliittiä ja täten ruotsinkielinen.

Haluatteko sitoutua irti kaikesta monikulttuurisesta? Myykää kaikki elektroniikkanne, pyyhkikää Nokia-ihailunne, urheilusta ainoat sallitut lajit ovat eukonkanto ja supisuomalainen pesäpallo, älkää katsoko/lukeko/kuunnelko Muumeja, älkää katsoko televisiota, älkää käyttäkö Serlan vessapaperia (Gustaf Adolf Serlachius aivan samalla tavalla ruotsinkielinen), älkää käyttäkö autoja, polkupyörätkin voitte myydä ja hylätkää sosiaalinen media. Myös kulutushyödykkeet ovat osa kulttuuria, sekä sitä missä ne on tehty että niitä käyttävää.

Elottoman monikulttuurisuuden voitte kyllä hyväksyä, mutta apua tarvitsevan lähimmäisen käännytätte ovelta vain koska hän ei ole samaa vaalean sävyä kuin te itse. Tai koska hän ei ole tapakristitty. Tai koska hän uskoo. Suljette toisen ulkopuolelle rankaisten häntä rikoksista, joita joku hänelle tuntematon on tehnyt. Rikoksia on tehty aina ja niitä tullaan tekemään, niihin syyllistyneitä voivat olla sekä suomalaisia että ei-suomalaisia. Se ei muuta sitä faktaa, etteivät kaikki ole samanlaisia. Maahanmuuttajat tekevät täällä ne työt, jotka eivät kelpaa suomalaisille. Heille, joilla kaikki on ollut aina hyvin ja joiden ei ole ikinä tarvinnut pelätä. Heille, jotka eivät ole Veikko Lavin kanssa samaa mieltä.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Jokainen elämä on tärkeä.

Suomiviihde on paskaa

"Suomalaiset televisiosarjat ovat paskaa.

Suomalaiset elokuvat ovat paskaa.

Suomalainen stand up on paskaa.
Suomalainen viihde on paskaa."

Tämä on se tuttu rimpsu. Olemme tottuneet kuulemaan ja hokemaan tätä samaa mantraa ajattelematta sen kummemmin sen tarkoitusta. Olemmeko muka oikeasti sitä mieltä, että kaikki kotimainen viihde on perseestä ja ihan paskaa ja yhyy?

Suomalaisten elokuvien katsojamäärät ovat olleet pienessä nousussa, mutta potin on räjäyttänyt Mielensäpahoittaja (2014). Viime vuonna se keräsi ennätysmäärän katsojia ja nosti kotimaisen elokuvan jälleen puheenaiheeksi. Napapiirin sankarit -elokuvasta (2010) alkanut suomielokuvan nousujohdanne ei siltikään ole huimaa, sillä seuraava menestyjä tuli vasta 2013, 21 tapaa pilata avioliitto. Yksittäisiä elokuvia ei käydä katsomassa paljon, mutta hyväksi todettu elokuvasarja vetää katsomot kerta toisensa jälkeen vähintäänkin puolilleen.

Tällä hetkellä sellainen on Vares. Jokaista Varesta odotetaan innolla, eikä ihme. Näyttelijöiden suoritukset ovat laadukkaita ja kaikkeen on kiinnitetty tarkkaa huomiota. Sarjan päähenkilöä Jussi Varesta näytteli aluksi Juha Veijonen, hyvin taitava ja kokenut näyttelijä, mutta hän joutui jättämään roolin henkilökohtaisista syistä. Isoihin saappaisiin astui Antti Reini. Yleensä näin suuri muutos näyttelijäkaartissa tarkoittaisi kuoliniskua, mutta Antti Reini onnistui täyttämään odotukset ja ylittämäänkin ne reilusti, vaikka sen ei pitäisi olla mikään yllätys.

Suomi on täynnä taitavia näyttelijöitä, kirjoittajia, ohjaajia, kuvaajia ja leikkaajia.

Suomi on täynnä viihteen ammattilaisia.

Silti jokainen onnistuminen yllättää.

Putous, Vedetään Hatusta ja Luojalle kiitos! ovat uusia suosittuja komediasarjoja. Koko perheen katsottavia, joiden eteen keräännytään iltaisin. Niille nauretaan niin että vatsa kramppaa ja kyyneleet valuvat silmistä, niiden vitsejä ja hauskoja tilanteita toistellaan ja käydään läpi niin töissä kuin koulussakin. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kuulee ihmisten valittavan miten tylsää ja yksipuolista niiden sisältö on. Niissä esiintyvät ihmiset eivät harrasta niissä esiintymistä, vaan tekevät sitä vakavissaan ammatikseen. He tekevät parhaansa, että saisimme pitää tauon hektisestä elämästämme ja nauraa huolet pois, mutta arvostavatko ihmiset sitä? Aikoinaan kun Parempi myöhään (1979) oli uusi ja kova juttu, arvostettiin sen huonoimpiakin sketsejä. Hyväksyttiin se, ettei aina voi onnistua ja nautittiin sitten niistä omasta mielestä onnistuneista sketseistä. Nykyään yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että jos yksi sketsi sketsisarjassa ei toimi niin koko sarja on pilalla. Vaaditaan täydellisyyttä.

SYKE, Nymfit, Hinnalla millä hyvänsä ja Mustat lesket taas edustavat uutta draamatuotantoa. Nymfit-sarjan oikeudet on jopa myyty toiseen maahan. Mitä se kertoo? Se kertoo siitä, että jotain on osattu tehdä oikein. SYKE taas on itkettänyt ihmisiä koskettavilla juonenkäänteillään ja se on draamasarjassa tärkeää, herättää ihmisten tunteet hahmoja kohtaan. Se ei vain tunnu olevan tarpeeksi. Mikään sarja ei tunnu kelpaavan, mutta surkeampikin menee jos se vain sattuu olemaan ulkomaalainen.

Miksi valkokankailla ja televisiossa kotimaista karsastetaan?

Onko nykyään häpeällistä pitää suomalaisista elokuvista ja televisiosarjoista?

Salatut Elämät on yksi ikuisista kiistakapuloista. En voi kieltää, ettenkö itse pitäisi sen juonenkäänteitä jo moneen kertaan läpikoluttuina ja lähinnä turhauttavan tylsinä, mutta toisaalta Salatut Elämät on ensimmäinen draamasarja, jota katson ihan vain seuratakseni näyttelijöitä. Ne ihan "normaalit" hahmot ovat vähän tylsiä ja tasapaksuja, eivätkä hirveästi tuo haasteita näyttelijöille (paitsi Ismon tapauksessa, siinä on ollut ihan järjettömästi haasteita ja Esko Kovero on suoriutunut niistä mainiosti), mutta "pahikset" ovat haastavia ja usein heitä näyttelevät vaikuttavat paljon taitavammilta. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi joskus halunnut heitellä Teemu Lehtilää (Aaro/Eero Vaalanne) tai Sami Uotilaa (Aki Nikkinen) ympäri seiniä sarjassa tapahtuvien asioiden takia. Itse asiassa muutama viikko sitten totesin parhaalle ystävälleni, että Severiä näyttelevä lapsi on kyllä harvinaisen hyvä näyttelijä, ikinä ei ole tullut niin voimakasta ja aggressiivista turhautumista kehenkään lapsen näköiseenkään. Siitä pojasta tulee vielä hyvä näyttelijä.

En tiedä mitä me suomalaiset oikein odotamme kotimaiselta viihteeltä, mutta selkeästi liikoja. Ulkomaisista elokuvista menee kyllä kaikki maailman American Piet ja Sacha Baron Cohenin aikoja sitten vanhentuneet alatyyliset vitsit. Roskaviihde on laatua niin kauan kun se on ulkomaista. Kotimainen viihde on roskaa siksi, että se on Suomesta, eikä siten ole hyvää. Mistä tämä ylimitoitettu itsekriittisyys juontaa juurensa?

Minusta on alkanut pikku hiljaa tuntua, että Suomessa on hankalaa olla ammattilainen viihteen saralla. 

Kiitollisuudenvelka

Tänä aamuna Feissarimokia lukiessani tajusin, miten paljon olen kiitollisuudenvelassa lääketeollisuudelle. Olen epileptikko, jonka lääkitys toimii tällä hetkellä suhteellisen hyvin. Sanon suhteellisen, etten tuottaisi huonoa onnea. Aloin miettiä asiaa ja tajusin miten paljon huonompaa elämäni olisi ilman lääkekehittelijöitä ja miljoonabisnestä pyörittäviä tehtaita. Oikeasti.

Jostakin epilepsiakohtaukset saattavat näyttää huvittavilta, mutta oikeasti tilanne on vaarallinen. Kohtaukset, omalla kohdallani, johtuvat aivoissa hallitsemattomasti purkautuvista ylimääräisistä sähköimpulsseista ja kuten jokainen peruskoulufysiikkaa käyneenä tietää, että sähkö on aivoille vaarallista. Jo pienet määrät voivat vaurioittaa vakavasti aivoja ja jo viisi minuuttia kestävä kohtaus saattaa aiheuttaa vakavan aivovamman. Sitä pidemmät kohtaukset saattavat jopa tappaa.

Omalla kohdallani pahin, eli pisin, kohtaus on kestänyt neljä minuuttia. Neljä minuuttia tajuttomuutta ja kouristelua. Taju meni autossa ja seuraavaksi heräsin sairaalan tehovalvonnasta. Sitä päänsärkyä ei voi sanoin kuvailla, eikä sitä voi kukaan ymmärtää ellei sitä ole kokenut. Jos sinulla on ollut migreeniä, ajattele pahin kohtauksesi ja kerro se sitten kymmenellä. Makasin tehovalvonnassa hämärässä loosissa, jonka valo sattui silmiin niin että itketti, enkä saanut edes nukuttua kun päähän sattui niin paljon. En saanut edes nukuttua kun päätä särki niin paljon. Yleensä migreenin aikana aivot sammuttavat itsensä mielellään. Mietitte nyt varmastikin, että miksi minulle ei annettu lääkettä. Minulle annettiin lääkkeitä montaa eri sorttia ja ihan järjettömiä vahvuuksia, mutta mikään ei auttanut. Ei yhtään mikään.

Sen neljän minuutin aikana aivosähköni ehti tehdä pienen vaurion Brocan alueelle, joka vastaa puheen tuottamisesta. Se neljä minuuttia jätti jälkeensä änkytyksen, joka ahdistaa ihan järjettömästi ihmistä, joka on aina aikaisemmin puhunut selkeästi. Nykyään puhuminen ahdistaa ja entistä enemmän lähetän tekstiviestejä, jopa porukoiden kanssa. Yritän vetää asian leikiksi, mutta ei se auta. Olen kuitenkin kiitollinen, ettei käynyt pahemmin.

Jos en söisi Lamictalia päivittäin, voisi olla, että kohtaus olisi kestänyt vielä kauemmin kuin neljä minuuttia ja olisin saanut paljon vakavamman aivovamman. Ilman lääkkeitä olisin pahimmassa mahdollisessa tapauksessa kuollut. Kuollut. Siksi olen äärettömän kiitollinen pilleritehtaille, jotka eivät muka halua ihmisten olevan terveitä, siis luonnollisesti tutkijoita ja erityisesti neurologeja.

Tässä on myös kääntöpuolensa. Minun täytyy olla myös kiitollinen Kansallissostialistiselle Saksalle ja natseille, vaikka en haluaisikaan. Natsit tekivät ihmiskokeita juutalaisilla ja ilman niistä saatua arvokasta tietoa ei välttämättä olisi olemassa lääkkeitä, jotka voisivat hoitaa erilaisia sairauksia. EEG-kuvaus, jolla tarkastetaan aivosähkökäyrä, on Hans Bergerin, natsijohdon pääideologin, keksintö. En millään muotoa hyväksy natsien tekoja enkä näitä ihmiskokeita, mutta olen kiitollisuudenvelassa. Silloisia kaatumatautisia on tutkittu ja yritetty paikantaa kohtauksien lähdettä. Olen kiitollisuudenvelassa myös niille juutalaisille, jotka ovat joutuneet natsien sairaiden kokeiden uhreiksi. Heidän ei ole annettu valita, mutta olen kiitollinen heille heidän uhrauksestaan. Toivottavasti he ovat saaneet kuolemanjälkeiseltä sen elämän jota olivat toivoneet.

Aikuinen ei saa katsoa lastenelokuvia

Tervetuloa ensimmäiseen "Kasaritukkatäti ei ymmärrä" -hetkeen.

Olen henkeen ja vereen lastenkulttuurin puolustaja. Etenkin kun kyse on vanhoista lastenelokuvista ja -musiikista. Saan osakseni paljon naurua, jopa pilkkaa, ja kypsyyteni kyseenalaistusta sen takia, että haluan katsoa elokuvia, jotka tuovat minulle hyvän mielen. On ihmisiä, jotka rakastavat romanttista komedioita ja ihmisiä jotka eivät rakasta romanttisia komedioita. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. On myös ihmisiä, jotka eivät pidä kauhusta ja jotkut taas rakastavat sitä. Kukaan ei kyseenalaista heidän mielenterveyttään saatika sitten heidän kykyään tehdä järkeviä päätöksiä. Niin ei tehdä, koska jokaisella on oikeus katsoa mitä haluaa. Vai onko?

Jos täysi-ikäinen henkilö katsoo scifiä tai splatterkauhua, se on hyväksyttävää. Parhaimmillaan kyseinen henkilö kuulee ylistäviä kommentteja siitä, miten toinen henkilö ei missään tapauksessa uskaltaisi katsoa minkääntyyppistä kauhua. Sen sijaan jos kyseinen henkilö katsoo elokuvia, jotka on suunnattu lapsille, tämä on jollain tavalla hullu. Päästään vialla, sairas, tyhmä, idiootti, ääliö, mihinkään kykenemätön lapsi ja vaikka mitä muuta. Näin sanotaan  kun kysytään syytä tältä lastenelokuvista pitävältä, mutta ei jakseta kuunnella vastausta. Joskus vastauksen ajan ollaan hiljaa, näennäiskuunnellaan, mutta samanlainen saarna alkaa silti.

"Kukaan järkevä aikuinen ei katso yksin ja vapaaehtoisesti lastenelokuvia!"

Pitäisikö minun odottaa kohtuuttoman kauan että saan lapsia ja viimeinkin virallisen luvan katsoa lastenelokuvia? Entäs jos niitä lapsia ei tulisikaan? Jos tekisin näin, menettäisin monet päivää piristävät asiat. Jos ottaa päähän, on mukava katsoa jakson verran Muumeja. Ainakin suhteellisen harmitonta huumoria, joka saa pahimmankin ketutuksen laantumaan. Ei tarvitse edes ottaa päähän, on vain mukava katsoa elokuvaa, joka on vapautettu turhasta ihmissuhdedramatiikasta. Oikeassa elämässä sitä näkee ympärillä niin paljon, että mielellään pitää sen ulkona viihteestään. Kyllähän sitä lapsille suunnatuista elokuvista löytyy jonkin verran, mutta itse en henkilökohtaisesti jaksa katsoa loppuun mitään monimutkaisia elokuvia joissa kaksi ihmistä jahkaa kaksi tuntia yhdessäoloaan. Poikkeuksiakin löytyy totta kai. 

Tämän tekstini pääpointti loistaa poissaolollaan, koska kaikessa turhautuneisuudessani olen tällä hetkellä kykenemätön jäsentelemään tätä järkevästi. Eikä edes tarvitsekaan, tämähän on vain blogiteksti, jossa puran omaa hatutustani. Itse rakastan lastenelokuvia yli kaiken ja omistan niitä kaikkein eniten. Olen kuitenkin kranttu ja harvemmin pidän mistään uusista, mutta vanhoja katson mielelläni uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin koen hyvin paljon väheksyntää tästä johtuen. Olen korviani myöten täynnä ajattelemattomia ja mukamas hyvin ajateltuja kommentteja kyseisten elokuvien (sekä sarjojen) suhteen.

En ymmärrä miksi jonkin genren suosiminen tekisi kenestäkään yhtään sen huonompaa. Se, että katson Herra Heinämäkeä ja Leijonatuuliviiriä Love Actuallyn sijaan ei tee minusta tyhmempää tai hullumpaa kuin muut. Se, että kuljen loskaisilla kaduilla Röllin laulaessa onnenmurujen paremmuudesta kimpaleisiin verrattuna, ei tee minusta vähemmän aikuista tai kykenemätöntä järjelliseen ajatteluun. Onneksi tiedän sen itse, koska vähänkään pöpelömpi ihminen voisi  jopa uskoa tällaisten kommenttien heittelijöitä.

Onko kukaan näistä kritisoijista tullut ajatelleeksi, että symbologiaa ja filosofisia viisauksia löytyy myös lapsille suunnatusta viihteestä? Kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että kun Rölli laulaa siitä miten Robotti Ruttunen lähtee Mikroaaltouunin matkaan jättäen Sähköhella Ellan,  tämä oikeasti puhuukin avioerosta ja parempaan vaihtamisen kulttuurista ihmissuhteissa lapsen ymmärtämällä tavalla? Tai että tämä seuraava säkeistö opettaa arvostamaan elämän pieniä asioita?

"Nyt ymmärrän mä sen
että onnenmurunen
löytyä voi
melkein mistä vaan
Ne murut täytyy tallettaa
ei lohkareita kukaan saa
ja onnenmurut helppo
on kotiin kuljettaa"

En tiedä teistä, mutta tämä tuntuu joskus unohtuvan meiltä isoilta ihmisiltä. Aivan kuin eräs toinenkin neuvo, joka mainitaan Ti-Ti Nallen ja lasten toimesta:

"Jos joskus täytyy huolia olla, tuntuu pahalta, itkettää. Itke kyyneleet sovinnolla, ei ne silloin sisälle jää", aika hyvä neuvo. Eikö? Tämän vuodatukseni lopuksi linkitän teille tämän biisin, joka on sekä itkettänyt että lohduttanut. Biisi, joka on lapsille suunnatusta elokuvasta, mutta selkeästi on paljon syvempi merkitykseltään.