Rakastettu

Jos minä saisin valita,
en enää putoaisi.

Tasapainottelisin hulluuden rajamailla,
liukastelisin kaltevilla pinnoilla
ja eläisin toivossa.

Jos on ollut minun tilanteessani,
tietää että hulluuteen putoaminen
on vain tapa saada jälleen happea.
Kun muut keinot eivät auta,
irti päästäminen
ja defensseihin putoaminen
on ainut keino elää.

Se ei kuitenkaan ole aitoa elämää,
sillä pirstaleista ei saa koskaan enää
ehjää.
Oman elämän maljasta tulee pyhä Graal,
tarunhohtoinen haaveilun kohde
joka pysyy vuosituhannesta toiseen
yhtä
tavoittamattomissa.

Pirstaleiden seassa
F32.2,
F40.1,
F41.09,
F43.1
ja F50.3.,
rikkinäinen mieli,
elämäni kahvikupin palaset ja musta kitkerä neste.
Seassa suolaiset kyyneleet
jo lapsuudessa kuivuneet.
Jäljelle jäänyt keho ja iskunvaimennin.
Kuin kolmekymmentä senttiä ilmaa
ilman hermoja.

Peilistä katsoo
väsynyt lapsi,
joka vakuuttaa
kaikki on hyvin.
Silmäpussit sanovat toista.
Teit parhaasi.
Se ei vain aina riitä.
Koskaan riitä.
Aina vajavainen,
vajaa.
Ei koskaan tarpeeksi.
Aina liian vähän.
Silti liikaa.

Liian lihava laulamaan.

Iskunvaimennin ei tunne,
ei ole olemassa.
Silti se painaa
sata kiloa.
Selän takana painaa vaakaa
ja nauraa vaimeasti.
Minä suojelen sinua kaikelta,
kaiteelta,
taiteelta
Olkoon niin,
minä lupaan sinulle.
Mitä vain, että saisin olla taas
pehmeässä syleilyssä
ja unohduksen turvallisuudessa.
Rakkaudessa.

Edes yhtenä päivänä
maailman tärkein.
Yhtenä hetkenä
kalleinta mitä on.
Minuutin ajan
korvaamaton.
Rakastettu.

Sormien lomassa tyhjyys,
kuin toinen syntymätön maailma.

Rakastettu on oikea nimesi

Ei minun sitten laisinkaan.

Oivalluksia

Viime viikonloppuna koin suuren oivalluksen, jonka pääsin onneksi heti maanantaina jakamaan terapeuttini kanssa. Ymmärryksen välähdykset tapahtuivat kun olin kuunnellut Janne Ranisen Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään.

Janne Raninen on elinkautisvanki, joka on esimerkiksi Alibin lukijoille tuttu Solvallassa tapahtuneesta jengipomon murhasta sekä lapsuudenystävänsä Volkan Ünsalin murhasta. Hänen kirjansa kertoo hänen elämästään lapsuudesta aina vankeustuomioihin asti ja rivien välistä paistaa rehellisyys. Raninen on ymmärtänyt, mitkä asiat johtivat hänet siihen pisteeseen ja hän on ottanut vastuun teoistaan. Mitään hän ei kadu, sillä katujen todellisuus on raadollista ja siellä on vain fakta, että joko me tai he. Sitä me emme välttämättä ymmärrä, että se maailma on paljon julmempi ja mustavalkoisempi kuin tämä, jossa itse elämme.

Linda-Maria Roine on räppäri Mercedes Bentso, joka kertoo biiseissään alamaailman todellisuudesta ja purkaa omia traumojaan niihin. Hänen kirjansa myös kertoo hänen elämästään lapsuudesta aina raitistumiseen asti ja kirja onkin todella brutaalin rehellinen. Välillä teki mieli sulkea korvansa siltä todellisuudelta, joka huumepiireissä on ja mitä kaikkea hän on saanut kokea. Myös narkomaanin maailma on mustavalkoinen, jota on hankala ymmärtää ilman henkilökohtaista kokemusta. 

Heidän tarinoitaan yhdistää seurustelun lisäksi se, että molemmat olivat kiusattuja. Ranista väheksyttiin Ruotsissa suomalaisuuden takia ja Roine oli todella pahasti syrjitty sekä kiusattu. He löysivät hyväksyntää rikollisilta tai huumepiireistä ja se johti heidät siihen, missä ovat nyt. Tähän siis liittyy oivallukseni; jos asiat olisivat menneet toisin, minäkin olisin saattanut tehdä samat ratkaisut.

Minä olin pahasti kiusattu ja kaipasin kipeästi hyväksyntää.

Minä löysin hyväksyntää ja kavereita Polluxin hevosfoorumilta sekä FinFanFun-nimiseltä Harry Potter-foorumilta.

Ja se pelasti minut.

Minä sain ystäviä ja hyväksyntää netissä sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät olleet rikollisia tai pyörineet huumepiireissä (tai eivät ainakaan kertoneet siitä). Ne ihmiset tykkäsivät puujalkavitseiltä, kirjoittivat tarinoita, katsoivat elokuvia ja sarjoja sekä opiskelivat intohimoisesti. Minä löysin hyvään porukkaan, jotka kannustivat minua kirjoittamaan ja purkamaan pahaa oloani siihen. Minulle ei tarjottu huumeita, että tämä helpottaa tai ei opetettu ajattelemaan, että se on me tai he. Että pitää iskeä ensin, ettei toinen ehdi.

Saan olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että omassa käännekohdassani elämääni astui hyviä ihmisiä. Raninen ja Roine eivät olleet näin onnekkaita ja he ovat joutuneet taistelemaan tiensä läpi toisenlaisen helvetin lapsuuden helvettinsä lisäksi. Kumpikin on kasvanut ihmisenä ja kulkevat nykyään polkua, johon minut on jo aikaisemmin ohjattu.

Kuunneltuani heidän kirjansa, minua alkoi toden teolla mietityttää se, miten helposti ihmisen elämä voi ajautua niin kutsutuille väärille raiteille. Olen ne itse välttänyt, mutta useat muut ihmiset eivät ole kyenneet siihen.

Se toi minulle uuden näkökulman omaan työhöni koulunkäynninohjaajana ja vain vahvisti tuntemustani siihen, että olen oikeassa paikassa. Minä haluan edes yrittää kitkeä kiusaamista oman työni kautta ja ohjata sitä lasta oikealle polulle, ettei hänen tarvitsisi koskaan etsiä hyväksyntää mistä tahansa. Haluan auttaa lasta tunnistamaan itsessään kaiken sen hyvän, mikä meissä jokaisessa on. Haluan auttaa lasta huomaamaan, miten arvokas hän on. Miten arvokkaita kaikki ihmiset ovat ja miten jokainen päivä on uusi mahdollisuus aloittaa alusta.

Haluan opettaa, että elämä on täynnä uusia alkuja, joihin tarvitsee vain tarttua.

Lauluja ympäri Suomenmaan, 6/60

6.

Mainivat nuo

Nuo, tuo.

Kaksi heimoa rinnatusten

assimilaatio

He elävät vieläkin

Ei pidä luovuttaa

ennen kuin on varmaa

että kaikki on ohi.