Murheellisten laulujen maa

 (Tämä on teksti, jonka arvioinnista olen ikuisesti katkera ysiluokan äidinkielenopettajalle. Kasi puoli ihan vain, koska teksti ei kuulemma liittynyt suomalaisuuteen tai Suomeen. Kerro kommenteissa, löysitkö sinä ne suomalaiset piirteet, joihin olen tässä viitannut!)

MURHEELLISTEN LAULUJEN MAA

Poikani, minun pieni poikani. Sydäntäni särkee katsoa sinun kuihtumistasi, kun teet sen itsellesi enkä voi auttaa mitenkään. Minun täytyy vain yrittää tottua ajatukseen, että jossain vaihessa elimistösi ei enää kestä. Minun täytyy vain tottua ajatukseen, että jonakin aamuna minä herään ja löydän sinut poisnukkuneena. Sinä alat olla jo niillä rajoilla.

Laiha, sinä olet liian laiha.

Poikani, minun pikkuiseni. Leveät hartiat luisina ja posket kuopilla. Komeaakin komeampi nuori mies häpeää nyt itseään. Silitän poskeasi, kun nukut. Tunnen luut, kireän ihon. Lohduttomat kyyneleet vierivät pitkin poskiani, vaikka kuinka yritän estellä. En minä halua, että sinuun sattuu, enkä halua näyttää omaa suruani. Ehkä sinä voit vielä tervehtyä.

Toisinaan minä toivon vielä, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Mikään ei voi pelastaa meitä, sinua. Olet vaipunut liian syvälle sydämeesi huomataksesi, että olet tehnyt virheen.

Jotkut sanovat, ettei koskaan ole liian myöhäistä, mutta minä tiedän paremmin. Huomasin sen sinusta. Heti kun huomasin ensimmäiset merkit, tajusin, ettei kukaan voi näyttää sinulle sitä valoa mikä sinut nostaisi pinnalle. Aluksi minä yritin, yritin ihan totta. Huomaamattomasti ja pakottaen. Nykyään minä vain istun takan ääressä, kuunnellen talon hiljaisimpiakin äännähdyksiä. Haluan olla paikalla silloin, kun vedät viimeisen henkäyksesi. Haluan olla vierelläsi, haluan kuulla poismenosi. Minä olen sinut tähän maailmaan saattanut ja jos minun täytyy myös saatella sinut poiskin, minä teen sen.

Viiden minuutin välein käyn katsomassa untasi. Näytät niin levolliselta, niin kuin aina. Aivan kuten kaikki lapset nukkuessaan. Sinä vain et ole enää lapsi, olet nuori. Nuori mies, jolla ei ole enää tulevaisuutta. Vedän  tuolini sänkysi viereen, sillä tiedän että tämä on se yö. Tänä yönä tähdet tuikkivat liian kirkkaasti, kuu on täydempi ja valaisee enemmän kuin koskaan ennen. Ääntäkään ei kuulu, vain sinun raskas hengityksesi.

"Äiti, miksi sinä itket?"

Siniset silmäsi katsovat minua viattoman unisina. Et mielestäsi ole tehnyt mitään väärää, etkä ole tehnytkään. Olet vain sairastunut, eikä se ole ollut sinun syytäsi. Katson sinuun hymyillen ja sinä teet tilaa viereesi, kun istuudun sängyllesi. Nojaudun istumaan seinää vasten ja sinä kierrät ohuen ohuet kätesi minun ympärilleni. Painat pääsi minun rintaani vasten.
"Nuku vain, kulta, nuku vain", ääneni on hyvin hiljainen. En halua päästää sinusta irti, mutten halua että sinuun sattuu.

Silitän hiuksiasi, tunnen kuinka hymyilet. Tähän sinun on hyvä nukahtaa, äidin syliin. Tiedän, että olet kipeä ja tiedän, että tahtoisit valvoa. Et halua huolestuttaa minua. Et ole koskaan halunnut huolestuttaa minua, jollain tasolla olet aina tiennyt miten vaikeaa on tulla toimeen yksin pienen lapsen kanssa. Koskaan et ole vaatinut liikaa. Minun pikkuiseni, ainokaiseni. Olisin halunnut nähdä sinun kasvavan onnelliseksi, mutta ehkä juuri näin oli tarkoitettu. Voin vain luottaa yksin kohtaloon.

"Äidin pikkuinen"

Vedät syvään henkeä kerran, toisen, kolmannen. Minä tiedän, ettei neljättä enää tule ja olen oikeassa. Kolmannella kerralla päästät ilman ulos keuhkoistasi puuskahduksena. Silitän hiuksiasi ja pidän sinua sylissäni.

Sinä olet läsnä vielä tämän yön.

tavallisuus on pahe
erilaisuus on rikos
tässäkö on kaikesta kiitos?

07.08.2007

(Tämä on yksi varhaisimmista yrityksistäni kirjoittaa jotain rakkauteen liittyvää ja vielä minä-kertojassa, joka ei ole ikinä ollut vahvuuteni. Se on mielestäni ihan liian suppea tapa kertoa. Muutenkin naurattaa, miten tartuin näin hankalaan aiheeseen 12-vuotiaana kun ongelmani ihmisten ymmärtämisessä ja empatiassa olivat suurimmillaan. Käytännössä kirjoitin tämän täydessä tunnelukossa, joka on sinänsä mielenkiintoista.)

Todellakin. Joka yö muistutat minua olemassaolostasi unissani. Joka hetki valveillaolon velvollisuuden aikana muistelen sinua. Näen silmieni edessä pitkät hiuksesi, täydelliset huulesi sekä sinivihreän katseesi. Odotan joka hetki, että näkisin sinut tai saisin sinuun yhteyden. Toiveeni on joka kerralla turhaa sanahelinää. Siitä tiedän, että olen onneton kaikessa sokeassa rakkaudessani. En ole sokea vioillesi, vaan rakastan niitä.

Välillämme ei ole tilaa, vain arvojärjestys ja kauneusihanteet. Juuri nuo kaksi turhanpäiväistä asiaa luovat välillemme suuren kuilun, jonka yli yritän rakentaa siltaa. Aina illan tullen vajoan pehmeälle nurmelle itkien ja rikon sillan alun, sillä tiedän kaiken olevan turhaa. Tiedän, jotteivät ystäväsi luota sinuun, sillä olen kuullut miten he puhuvat kun olet poissa. Sinä et ehkä muista, miten he ovat osoittaneet luottamuksen puutteen. Kuten voit arvata, minä muistan.

Lähellä, kaukana, missä oletkaan, naurusi ja itkusi kantautuu korviini ja lähetän lohdutuksen sydämessäni sinulle. Et kuitenkaan kuule, koska et halua kuulla sitä minulta. Silti toivon, että ymmärrät joka sanan tulleen sydämestä ja pursuavan rakkautta. Voitko ikinä nähdä ulkokuoreni läpi niin kuin minä näen sinun? Niin, etpä tietenkään.

Uskon niin, että rakkaus voi koskettaa vain kerran todella syvältä. Minulle on käynyt niin, vain koska huomasin sinunkin olevan läsnä. Se todella muutti elämäni täysin toisenlaiseen suuntaan. Ehken osaisi puolustaa itseäni, jos en olisi rakastunut sinuun. Melkein voisi sanoa sinun olevan syypää siihen. Olen kuitenkin itsenäinen, joten olen armottomien tunteideni armoilla, syyttäen niitä olotilastani. En kuitenkaan voi kiistää järjen osuutta asiaan, sillä monesti olen järjen tiukan maton heittänyt tunteideni tuleen vain nähdäkseni miten se palaa rakkauden voittamattomassa roihussa.

Muut tunteet eivät todellakaan joko pidä minustai tai ovat yksinkertaisesti hautautuneet pois rakkauden tuskan tieltä. Voisin lyödä vetoa siitä, että elän vieläkin turrassa olotilassa rakkaudestani. Tietenkin se olisi jouduttu todistamaan tieteellisesti, koska minun sanani olisi muista ollut keino rahastaa heitä.

Voin taas merkitä kalenteriini yhden unettoman yön nimellesi. Niitä tuskan öitä on ollut jo kolmekymmentä, joina olen lohduttomasti itkenyt ja äänettömästi kiljunut. Vain hiustesi, kurittoman virneesi ja huumorintajuisen luonteesi takia, sekä vikojesi joita rakastan. Aina noiden öiden jälkeiset päivät ovat suunnattoman valoisia ja ihania - ainakin minulle. Musiikki auttaa rauhoittamaan minut, ainakin hetkeksi.

Kaikki on selvääkin selvempää, ja moni asia valjennut minulle. Ensimmäinen asia on se, että minun on turha yrittää taltuttaa rakkauden liekkejä, koska ne vain hyökkäisivät vahvempina. Järkeni kallio on horjunut ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Osa minusta halveksii sinua, osa palvoo. Se toinen osani on järki, joka vaatii minua unohtamaan upeat hiuksesi ja sinivihreät silmäsi. Tunteeni taas kiljuvat vastalauseita. Kumpikaan ei halua luovuttaa, enkä minäkään tahdo luopua sinusta. Sisimässäni käyn taistelua, jonka tiedän turhaksi.

(Myötähäpeän tunne on erittäin suuri, mutta välillä kannattaa lukea näitäkin. Välillä tuntuu, etten ole kehittynyt sitten ala-asteen, mutta onneksi asia ei selvästikään ole niin. Mietin kyllä, että kehtaanko julkaista tätä, mutta toisaalta tämä blogi keskittyy kirjoittamiseen ja olennaisena osana kirjoittamista on se fakta, että alussa ollaan yleensä ihan järkyttävän huonoja ja että vain kirjoittamalla kehittyy.)

Satutettu.

Ne sanovat hulluksi, tunteettomaksi.

Se on totta.

Rakkaus, viha, suru.

Kaikki minulle tuntemattomia.

Ehkä olenkin hullu.

Ainoa mitä tiedän ja muistan

on että kaikki satuttaa.

Suru on turhaa

viha on syvää

rakkaus tekee haamuksi

Niin käy ihmisille.

Minua ei ole kukaan koskaan rakastanut.

Seitsemän luontoa

(Tämän päivän throwback on jälleen lukioon, luovan kirjoittamisen kurssille. En viitsinyt tätä silloin sisällyttää portfoliooni kielenkäytön takia. Siispä, varoitus hyvin karkeasta kielenkäytöstä ja yleisestä törkeydestä)

Seitsemän on kaunis numero, se on kuolemansyntien määrä. Kaunista ja nautinnollista, sen elämä toi ja ilta vei. EkoHamletin tavoin luonto paranee jokaisella säästökerralla ja Polonia huutaa kolmesti. Tytär tappaa itsensä, mies maannut jo vuosia haudassa ja prinssi tappaa niin pojan kuin itsenkin.

Luonnonvalintaa ja evoluutiota kuulemma, sanoo mikrobiologi ja heittää ameeban veteen. Naurettavinta toimintaa on ihmislapsen kieunta, joka seitsemänä yönä peräjälkeen herättää. Syli on kuin luontoäidin, pehmyt, muhkea ja suuri. Käytä tarjous ennen kuin siemenstäsi kasvaa uusi, vihreä Toyota Hybridi.

Rikkaus syövyttää miehet ja mielet. Älä osta naiselle kenkiä, suutarinkaan lapsilla ei ole. Kerrotaan, että leipurin tytär muuttui huuhkajaksi ja lensi taivaan tuuliin. Niin tekisin minäkin, ellen äidin luonnolla olisi siunattu.

TANDARAREI TANDARAREI.

Kuolee Suomi seitsemäntenä vuonna tammen uuvahduksesta. Rahat Kreikalle, Nokia Amerikkaan ja maa venäläisille. Putin kieltää Suomiviinan seitsemäntenä vuonna vapautusyrityksestä. Kuolkoon Medvedev, on Stalinin aika nousta ja nostaa Hitler vierelleen. Siinä vasta poikarakkautta. Mussoliini oksentaa konfetteja haudastaan.

Jeesus herää eloon ja rikkoo rakkauden.
"Vitut teistä"
Hän sanoo ja nai ketä haluaa.

Tosiuskovainen aikamme

 (En kuollaksenikaan muista, oliko aineena äidinkieli vai uskonto, mutta tuollainen esseeotsikko annettiin ja sanottiin että kirjoita siitä kotona. Itsehän en tietenkään kotona kirjoittanut, vaan liittokokouksessa kun oli parhaillaan äänestelyt menossa enkä ollut vielä virallisesti Keskustanuori. 60 pistettä sain silti tästäkin)

Jos 1800-luvun pappismies tuotaisiin nykypäivään, hän luulisi joutuneensa helvettiin.

Lyhyet hameet, läpinäkyvät paidat, naisten housupuvut, vapaa kanssakäyminen sukupuolten kesken ja sodomia. Raha ja seksi pyörittävät tätä paikkaa, jota hän kerran kutsui kodikseen.

Noitia, hinduja, muslimeja ja uskonnottomia. Puolityhjät kirkot, palvotut laulajat ja ihmisten yhteisöttömyys järkyttäisivät tätä Herran miestä. Kaikki hänen aikansa hyveet ja varjeltu hyvä käytös ovat vuosien saatossa kuluneet evolutiivisen eroosion myötä häpeälliseksi röyhkeydeksi ilman auktoriteetillista kunnioitusta.

Tällainen ajatusleikki on helppo tapa verrata eri aikojen uskonnollisuutta sekä huomata, kuinka paljon osittain hyviäkin asioita olemme unohtaneet. Siitä huomiona papin järkyttynyt ensi-ilme, joka on sekoitus kulttuurishokkia ja epäuskoa.

Eihän hän voinut uskoa, että näin moni luopuu Jumalasta. Myöhemmin kun hänelle kerrotaan laeista, jotka takaavat uskonvapauden, on hän hämmentynyt. Kohteliaisuudesta hän esittää hyväksyvää, mutta kun hänet viedään seurakunnan nuorten tapahtumaan, ei hän voi olla ilmaisematta mielipidettään.

1800-luvun kirkkoherra syyttäisi jokaista nykykristittyä rienauksesta ja tekopyhyydestä, sillä suurin osa kristityistä kantaa ristiä vain tavasta. Muuten ei Jumala heidän elämässään näy, mikä tuntuu uskomattomalta. Miksi perhe ei lue yhdessä Raamattua? Miksi kukaan ei siunaa itseään, saatika sitten ruokaansa?

Jos nämä ihmiset kerran uskoivat, missä olivat ristit heidän seiniltään? Kodin seinät ovat täynnä tauluja, mutta mikään niistä ei esitä Jeesusta. He kiirehtivät sunnuntainakin töihin. Siinä on vaikea yrittää selittää, että nykyään ei olla niin hirveän tarkkoja Raamatun suhteen.

Kyllä, pyhän kirjan joustamattomista pyhistä säännöistä voidaan joustaa, jos vain ihminen niin haluaa. Jopa 1800-luvulta kotoisin oleva mies tietäää, mitä on kaksinaismoralismi ja näkee sitä kaikkialla ympärillään ihmisten vaatiessa toisiaan uskomaan tähän samaan Jumalaan.

Monoteistisen kristinuskon älyvapaa moralisointi syö pohjaa itseltään. Kaikki haluavat olla oikeassa ja 'koska minä olen minä niin minun asiani on pääasia' -tyylinen mentaliteetti blokkaa reiluuden, niin loppujen lopuksi kukaan ei kuuntele ketään, edes itseään. Siispä miksi he kuuntelisivat Jumalaakaan? Nopeasti tämä pappi huomaa olevansa tyytyväinen omaan aikaansa, sillä silloin pyhitettiin sunnuntai, käytiin kirkossa ja kotoa löytyi enemmänkin kuin yksi risti sekä muutama uskonnollinen maalaus.

2000- ja 1800-lukujen tärkein ero ei ole housupuvun käyttäjässä tai vapauskäsityksessä, vaan uskonnon harjoittamisen säntillisyydessä. 1800-luvulla saatoit kuolla epäiltynä noituudesta, kun taas 2000-luvulla noituus on täysin hyväksyttävä asia ja meediot ovat valjastettuina television käyttöön. 2000-luvulla ei kivitetä, hirtetä tai polteta ketään Raamatun käskyjä rikkonutta. Edes häpeäpaalu ei ole vaihtoehto, kun taas papin omassa ajassa hirtot, häpeäpenkit ja elävältä poltot eivät olleet kummallisia.

Nykyään uskontunnustukseksi näyttää käyvän myös Facebookissa tilasta, kuvasta tai sivusta tykkääminen sekä jako muille käyttäjille. Miksi siis liturgiat? Ovatko ne reliikkejä, osa vanhojen ihmisten arvostamaa kulttuuriperinnettä? Säilytämmekö niitä vain heitä varten? Kun 1900-luku kuolee ihmisten mukana, kuolevatko sitten myös liturgiat? Voi olla, että uskovia ei riitä sinne asti tai he muuttuvat välinpitämättömiksi. Heille saattaa riittää ryhmä nimeltä Christians United, johon sitten kuulutaan ympäri sosiaalista mediaa.

On siis erittäin helppo olla tekopyhä näin internetin valtakaudella. Miksi eivät papit kiroa CERNiä ja saarnaa Babylonin portosta, joka vaanii syvällä world wide webin sisällä?

Vastauksen yhdeksi osaksi muodostuu muuttumisen pakko. Myös kirkon on pystyttävä vastaamaan yleisön tarpeisiin, yhteiskunnan haasteisiin ja globaaliseen epätasa-arvoon. Kirkko löi jalkansa eduskunnan oven väliin vuonna 1970, silloin nimellä Suomen Kristillinen Liitto, joskin nykyään sama väliintulija esiintyy Päivi Räsäsen johtamana, kaiken kieltävästä politiikastaan tunnettuna Kristillisdemokraattisena puolueena. Siitä lähtien on kirkko ollut politiikassa puolustamassa siveyskantaansa, mutta eivätpä hekään saisi kunnioitusta 1800-luvun papilta.

Rouva Räsänen käskettäisiin kotiin kutomaan, miehiltä vaadittaisiin erityistä hurskautta ja kenenkään käytös ei siltikään vastaisi sitä, mitä Jumalaa pelkäävältä ihmiseltä odotetaan. Pappi haluaisi nopeasti takaisin huomatessaan, etteivät edes vannoutuneimmat kristityt ole sitä, mitä heidän pitäisi olla.

Toisaalta, voiko määrittää oikeaa ja väärää tapaa uskoa? Sehän vain aloittaa sodan ja konfliktin, syynä yhtä naurettava kuin kiista Tyrannosaurus Rexin ilmestymisestä todellisen New Yorkin Times Squarelle. Siispä tyydytään me palauttamaan pappi omaan aikaansa, mutta otamme neuvosta vaarin ja jätämme rouva Räsäsen kotiinsa kutomaan.

Nemo

 (This thor's day we take a trip to the year 2013 and Jasper, Canada. I wrote this poem during the world café)

I've been made of forgotten words
Imaginary sights at the end of the flashlight
Like this young man with dark hair
and eyes no emerald green

My heart beats too slow
so no one could never know
What I feel
when the night gets dark
You can see tracks of my tears
coming from my greatest fears

I want to hop the world three times around
then sleep and never wake up
Sometimes wondering will someone
at some place and time
Make me feel loved
Will someone
at some place and time
Notice what I'm doing to myself


Forgotten words
Dead languages
That's what I'm made of
That's what I am
No one
in the eternity

A Wiccan Bible

 (This throwback thursday leads us to the year 2014 and course called Creative Writing. We had to write the memory of an object, so I did it from my wiccan bible)

Over the sea I flew
with a seeker by my side
Excited I was, indeed
when she chose me
From Canada to Finland
over the Atlantic sea I came
New, country, new language
Gladly she speaks english with me
She dresses me up with bright lines
I am a bible
a wiccan one
came from Canada
Finland is my home

Minä ja maailma

(15-vuotiaana osallistuin Minä ja maailma -kirjoituskilpailuun näillä kahdella tekstillä. Huolimatta niiden samankaltaisuudesta, eivät ne kuitenkaan edusta samaa tarinaa.)

Hyvää yötä maailma, minä sinua rakastan. Tuuliasi suutelen kuivilla huulillani, tanssien otan vastaan murheesi. Rakkautesi otan vastaan hellyydellä, iskusi kestän onnellisuudella. Kiitollinen olen avustasi, sillä sinuahan minä rakastan. Olen sinulle velkaa elämäni, ruumiini ja liikkeeni. Tanssin vain sinulle, kumarran suurudestasi ja teen piruetin avustuksellasi. Yritän yltää kalpeaan käteesi kiinni ottamaan, mutta kerkeät karkaamaan kauemmas. En lopeta hymyilemistä, koska tiedän että rakastat hymyäni. Kärkitossuillani sipsutan lähemmäs, ojennan käteni ja sinä tartut minuun. Otat minut mukaasi tanssiin, jota kauniimpaa ei tässä maailmassa ole nähty. Vedät minut kiinni itseesi, kätesi tarttuvat käsiini ja liikutat meitä hiljaisuuden musiikin tahtiin. Saat silmäni välkehtimään spottivalojen kiireisessä keilassa ja minä saan sinut olemaan ylpeä. Sillä olenhan lapsesi, rakkain ja kaunein. Ainakin tämän illan.

~*~

Minä rakastan sinua maailma.

Pimeät kujat,

valoisat kaupungit,

uneliaat kylät,

satumaiset metsät,

jylhät vuoret,

salamyhkäiset vedet.

Minä rakastan sinua,

meitä kaikkia jotka

sinuun liittyvät.

Eläimiä,

ihmisiä,

kuolevia,

kuolemattomia,

kaikkea.

Minä rakastan sinua,

maailmaani.

Minun kaunista maailmaani.

Pikkutyttö

(Seuraava novelli tarjoaa teille pienen vilkaisun neljätoistavuotiaan Justiinan kirjalliseen ilmaisun kokeiluihin ja ajatusmaailmaan. Teksti osallistui Mun elämäni...-kirjoituskilpailuun ja pääsi ihan antologiavihkoseen asti. En kiellä, etteivätkö jotkut ilmaisut ja juonen kulku, puhumattakaan kirjoitusvirheistä joita en korjannut, nolottaisi, mutta se kuuluu elämään. Etenkin, kun tämä on ensimmäinen kerta kun kokeilin olla kertomatta henkilöiden nimiä ja mielenterveyden sairauksia hahmokehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Pidän tätä hyvinkin kehityskelpoisena, ja aion tehdä tästä uudemman version kunhan ehdin.)

Pikkutyttö, joka toivoi enemmän, istui aina sängyn reunalla haaveillen, hymyillen ja suunnitellen.

Isona hänestä tulisi kuuluisa esteratsastaja, jota kaikki rakastaisivat ja joka rakastaisi kaikkia. Hän voittaisi kaikki kilpailut shirenhevosellaan ja hän olisi kaunis. Kaunis ja suosittu.

Silloin, haaveksiessa, todellisuus tuntui vain liian pitkäksi venyneeltä unelta. Kaukaiselta historialta, tylsähköltä sadulta.

Mutta tytön varttuessa todellisuus oli toista, eikä se tuntunut enää vain unelta. Se oli vankila, missä hänen oli pakko kuunnella jokainen ilkea kuiskaus, sillä pakoon ei päässyt. Jokainen valhe, jokainen juoru tuntui pahalta ja ne polttivat kuin helvetti. Kerta kerralta aina vain enemmän. Jokaisella kerralla vuosien varrella kehittyi yksi seinä paksuun muuriin, kunnes tytön oikea minä oli niin paksun muuri suojissa, ettei hän itsekään päässyt sen läpi. Liian myöhään hän tajusi sulkeneensä itsensä ulkopuolelle minuudestaan. Rakentaneensa arkkua itselleen. Iltaisin lohduttomat kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan äänten huutaessa solvauksia hänen päässään.

Tyttö syytti kaikesta itseään, mitä ikinä tapahtuikaan. Hän ei tiennyt miten olisi ollut, sillä jokainen muiden epäonistuminen toi lisää itsesyytöksiä. Lisää solvauksia hänen päähänsä.

'Olisiko hän onnistunut, ellen olisi yskinyt niin lujaa? Voisiko äiti hyvin, jos minua ei olisi?'

Ja hiljalleen hän alkoi murtua sen kaiken seurauksena. Ryhti painui kumaraan, ennen ylväästi ylhäällä ollut leuka painui rintakehää vasten ja hymy katosi huulilta. Eikä sitä näkynyt enää hänen silmissäänkään.

Hiljainen tyhjyys otti vallan, öisin suru valtasi hänen sydämensä ja itku tuli liiankin helposti. Ja tyttö häpesi sitä. Voi kuinka hän häpesikään heikkouttaan! Sääli oli hänelle kirosana, eikä hän halunnut sääliä osakseen. Hän luuli olevansa tarpeeksi vahva. Tarpeeksi vahva kestämään mitä vaan, pysymään pystyssä mitä ikinä vastaan tulisikaan, mutta eihän se mene niin. Sen hän sai huomata, kun joka ilta hän päätyi etsimään keinoa purkaa tunteensa vahingoittamatta itseään tai muita.

Lopulta hän löysi kynän ja paperia, sanat niihin tulivat kankeasti, mutta kuin itsestään. Siltikään paha olo ei pysynyt poissa. Se vain kasvoi kasvamistaan täyttäen hänet yhä uudestaan, tyhjentäen hänen voimavaransa olemattomiin. Silti hän jaksoi ottaa seinästä tukea ja kävellä eteenpäin horjuen, maailma pyöriessä silmissä. Hän jaksoi yrittää, se tuntui lähes velvollisuudelta. Tyttö tunsi olevansa sen velkaa vanhemmilleen.

Linnut lentävät,

tuulet kuiskailevat,

ihmiset nauravat,

jotkut kuolevat.

Minä haluaisin olla yksi niistä,

jotka taivaalla öisin lentää,

eikä heitä päivällä nää.

Usein unissaan hän näki, kuinka hän yritti saada sisällään olevaa muuria murtumaan. Kädet verillä hän löi ja raapi jättämättä jälkeäkään. Potkut olivat täysin hyödyttömiä, eikä hänellä ollut työkaluja. Tuskin nekään olisivat auttaneet.

Vuosien kuluessa hän tajusi, että joutuisi rakentamaan itsensä uudestaan, aivan alusta asti. Nuoreksi naiseksi keholtaan kasvanut tyttö oli mieleltään vain pikkulapsi, suojelusta vailla. Eikä siitä voinut kertoa kenellekään, hänen täytyi vain yrittää saada kiinni kehityksestään. Hän oli lapsellinen, eikä voinut muuttaa sitä. Muut luulivat häntä vain höynähtäneeksi, eikä hän voinut muuta kuin uskoa. Niinhän lapsi tekee, uskoo mitä tahansa, jos sitä samaa toistaa monta kertaa.

Tyttö, nyt jo teini, uppoutuu kirjoihin pelastaakseen itsensä. Niistä hän sai tietää mitä oli ystävyys ja mitä oli rakkaus. Sen minkä muut saivat oppia leikkien kautta, oppi hän kirjojen ja musiikin. Hän rakasti laulamista ja kirjoittamista. Musiikki siivitti hänet tanssiin, vei mukanaan, sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken.

Kirjoittaessaan hän sai paeta todellisuutta pidemmäksi aikaa, upoten jonkun hahmon sisään ja katsella tämän elämää. Niin hän kulutti aikaansa. Kuvitellen miltä tuntuisi elää jonakin toisena, kuvitellen minkälaista tämän elämä olisi.

Hänen mielikuvituksensa oli hyvin vilkas, eikä se jäänyt huomaamatta hänen teksteistään. Puhuvia eläimiä, yksisarvisia, lohikäärmeitä, noitia, velhoja, enkeleitä, jumalia ja kääpiöitä. Mikä tahansa oli mahdollista hänelle, mikäli hänen edessään oli kynä ja nipullinen paperia.

Kynä saattoi tanssia liuskoilla useita tunteja, eikä hän silloin kuullut eikä nähnyt mitään. Silloin hän oli eristäytynyt täysin maailmasta, kaikki muu, paitsi musiikki, suodattui pois. Oli vain hän, hahmot ja heidän elämänsä. Jotkut tarinat olivat hänestä itsestäänkin naurettavia, mutta niitä oli mukava kirjoittaa, kun taas toiset olivat hänen mielestään upeita. Niitä tekstejä ei ollut paljon, sillä hän oli liian itsekriittinen.

Tyttö ei päästänyt ketään lähelleen, ennen kun eräs poika voitti hänen luottamuksensa täysin. Hän huomasi luottavansa tähän enemmän kuin maahan jalkojensa alla, eikä hän olisi halunnut uskoa sitä itsestään. Mottonahan hänellä oli, tai ainakin oli ollut:

"Älä luota kehenkään, älä edes itseesi", ja siihen asti se oli toiminut. Hän oli pystynyt pitämään itsensä tyynenä ja piilottamaan surunsa mielensä lokeroihin.

Silti poika oli nähnyt hänen lävitseen, nähnyt miten rikki hän oikeasti oli. Kun tyttö kertoi kirjoittelevansa joskus, pyysi poika saada jotain nähtäville ja lupasi olla nauramatta. Seuraavalla kerralla hänellä oli mukanaan runo, mikä hänen mielestään kuvasi häntä itseään mitä parhaimmin:

Tyhjä paperi edessä,

tyhjä ihminen peilissä,

tyhjä peili seinällä.

Ei olen mitään muuta täällä.

Tyhjä tuoli,

tyhjä ihminen,

tyhjä peili,

joka näyttää haljenneen.

Ei ole vierelläni ihmistä,

pakkasyö on kylmä.

Maa on jäässä,

nukahdan,

en ole enää tässä.

Hetken poika oli hiljaa ja yritti hymyillä, kun antoi paperin takaisin tytölle. Poika sanoi sen olevan hyvä, mutta tyttö vain huitaisi kädellään ilmaa. Hän vähätteli itseään, vaikka hän oli pakahtua ylpeydestä. Joku oli pitänyt hänen runostaan! Se sai hänet innostumaan, kirjoittamaan aina vain enemmän. Hänelle oli tärkeää, että juuri tuo poika piti hänen teksteistään. He olivat ystäviä, vaikka vastoinkäymisiä koettiin yhdessä ja erikseen. Vaikka koettiinkin pieni palanen juoruhelvettiä. Sen aikana tyttö olisi halunnut katkaista heidän välinä, sillä hän ei halunnut pojankin kokevan sitä samaa. Hän tiesi, että se johtui hänestä. Kaikka oli hänen vikansa. Niin kuin aina.

Poika ei kertonut koskaan tytölle, ettei pitänyt kaikkea tämän vikana, sillä hän ei löytänyt sanoja. Tyttö ymmärsi sen vasta myöhemmin, valvoessaan yöllä itkien.

Vaikka pojan läsnäolo ja ystävyys olivat helpottaneet paljon hänen elämäänsä, alkoivat illat taas pidentyä. Ne olivat taas alkaneet tuntua liian raskailta, eikä hän pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Hän oli kuullut uusia juoruja itsestään, eikä hän tuntenut oloaan vahvaksi. Ja yhä useammin hänen teksteistään ilmeni halu kuolla. Halu kuolla ja silti yrittää pitää pää pinnalla, mikä oli omituinen yhdistelmä jopa tytön itsenkin mielestä.

Miksi olen vielä tässä, enkä kirkkomaalla, nimenä hautakivessä? tyttö kirjoitti uskonnonvihkoonsa tunnilla. Hän ei ollut enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan, sillä hän oli kokenut sen olevan turhaa. Ei Jumala ollut hänen rukouksistaan huolimatta auttanut häntä. Asiat olivat aina pahentuneet pahentumistaan, kunnes tyttö oli niin solmussa itsensä kanssa, ettei saanut enää edes kirjoitettua. Yleensä silloin poika auttoi hänet ylös vain hymyilemällä ja auttamalla unohtamaan. Nauramalla, vitsejä kertomalla ja leipomalla.

Kukaan, edes poika, ei ollut huomannut miten hänen mielialansa liittyivät hänen syömiseensä. Toki kaikki huomasivat vaikeina kausina lihomisen, mutteivät sen syytä. Tyttö nimittäin söi suruunsa, muttei suklaalevyä niin kuin tytöt yleensä, vaan suklaalevyn ja paljon muuta. Ainut vain oli, ettei hän saanut niitä oksennettua. Hän oli mielestään heikko. Heikko vastustamaan makeisten mukanaan tuomaa helpotusta ja olla silti oksentamatta.

Kerrassaan typerää, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Sille sivulle ei mitään muuta sinä päivänä tullut. Seuraavina päivinä hän kirjoitti paljon.

Viekää joku mut pois,

taitava jos ois,

korjatakin vois.

Turha on kuitenkin edes yrittää,

kun lasinjauho jo silmiä ärsyttää.

Hiljaa hiipiä,

jättämättä jälkiä,

vois mut pois viedä.

Huomaisko kukaan,

kuka kaipaiskaan?

Päiväkirja sai täytteekseen runoja hänen tunteistaan, juoruja hänestä itsestään ja paljon muuta. Kuitenkin yksi lause toistui joka merkinnässä, viikko viikon perään.

Onnellinen olisin, jos huomenna heräämättä olisin.