torstaina, helmikuuta 8

07.08.2007

(Tämä on yksi varhaisimmista yrityksistäni kirjoittaa jotain rakkauteen liittyvää ja vielä minä-kertojassa, joka ei ole ikinä ollut vahvuuteni. Se on mielestäni ihan liian suppea tapa kertoa. Muutenkin naurattaa, miten tartuin näin hankalaan aiheeseen 12-vuotiaana kun ongelmani ihmisten ymmärtämisessä ja empatiassa olivat suurimmillaan. Käytännössä kirjoitin tämän täydessä tunnelukossa, joka on sinänsä mielenkiintoista.)


Todellakin. Joka yö muistutat minua olemassaolostasi unissani. Joka hetki valveillaolon velvollisuuden aikana muistelen sinua. Näen silmieni edessä pitkät hiuksesi, täydelliset huulesi sekä sinivihreän katseesi. Odotan joka hetki, että näkisin sinut tai saisin sinuun yhteyden. Toiveeni on joka kerralla turhaa sanahelinää. Siitä tiedän, että olen onneton kaikessa sokeassa rakkaudessani. En ole sokea vioillesi, vaan rakastan niitä.

Välillämme ei ole tilaa, vain arvojärjestys ja kauneusihanteet. Juuri nuo kaksi turhanpäiväistä asiaa luovat välillemme suuren kuilun, jonka yli yritän rakentaa siltaa. Aina illan tullen vajoan pehmeälle nurmelle itkien ja rikon sillan alun, sillä tiedän kaiken olevan turhaa. Tiedän, jotteivät ystäväsi luota sinuun, sillä olen kuullut miten he puhuvat kun olet poissa. Sinä et ehkä muista, miten he ovat osoittaneet luottamuksen puutteen. Kuten voit arvata, minä muistan.


Lähellä, kaukana, missä oletkaan, naurusi ja itkusi kantautuu korviini ja lähetän lohdutuksen sydämessäni sinulle. Et kuitenkaan kuule, koska et halua kuulla sitä minulta. Silti toivon, että ymmärrät joka sanan tulleen sydämestä ja pursuavan rakkautta. Voitko ikinä nähdä ulkokuoreni läpi niin kuin minä näen sinun? Niin, etpä tietenkään.


Uskon niin, että rakkaus voi koskettaa vain kerran todella syvältä. Minulle on käynyt niin, vain koska huomasin sinunkin olevan läsnä. Se todella muutti elämäni täysin toisenlaiseen suuntaan. Ehken osaisi puolustaa itseäni, jos en olisi rakastunut sinuun. Melkein voisi sanoa sinun olevan syypää siihen. Olen kuitenkin itsenäinen, joten olen armottomien tunteideni armoilla, syyttäen niitä olotilastani. En kuitenkaan voi kiistää järjen osuutta asiaan, sillä monesti olen järjen tiukan maton heittänyt tunteideni tuleen vain nähdäkseni miten se palaa rakkauden voittamattomassa roihussa.

Muut tunteet eivät todellakaan joko pidä minustai tai ovat yksinkertaisesti hautautuneet pois rakkauden tuskan tieltä. Voisin lyödä vetoa siitä, että elän vieläkin turrassa olotilassa rakkaudestani. Tietenkin se olisi jouduttu todistamaan tieteellisesti, koska minun sanani olisi muista ollut keino rahastaa heitä.


Voin taas merkitä kalenteriini yhden unettoman yön nimellesi. Niitä tuskan öitä on ollut jo kolmekymmentä, joina olen lohduttomasti itkenyt ja äänettömästi kiljunut. Vain hiustesi, kurittoman virneesi ja huumorintajuisen luonteesi takia, sekä vikojesi joita rakastan. Aina noiden öiden jälkeiset päivät ovat suunnattoman valoisia ja ihania - ainakin minulle. Musiikki auttaa rauhoittamaan minut, ainakin hetkeksi.


Kaikki on selvääkin selvempää, ja moni asia valjennut minulle. Ensimmäinen asia on se, että minun on turha yrittää taltuttaa rakkauden liekkejä, koska ne vain hyökkäisivät vahvempina. Järkeni kallio on horjunut ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Osa minusta halveksii sinua, osa palvoo. Se toinen osani on järki, joka vaatii minua unohtamaan upeat hiuksesi ja sinivihreät silmäsi. Tunteeni taas kiljuvat vastalauseita. Kumpikaan ei halua luovuttaa, enkä minäkään tahdo luopua sinusta. Sisimässäni käyn taistelua, jonka tiedän turhaksi.


(Myötähäpeän tunne on erittäin suuri, mutta välillä kannattaa lukea näitäkin. Välillä tuntuu, etten ole kehittynyt sitten ala-asteen, mutta onneksi asia ei selvästikään ole niin. Mietin kyllä, että kehtaanko julkaista tätä, mutta toisaalta tämä blogi keskittyy kirjoittamiseen ja olennaisena osana kirjoittamista on se fakta, että alussa ollaan yleensä ihan järkyttävän huonoja ja että vain kirjoittamalla kehittyy.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heitä kommentti!