Pikkutyttö

(Seuraava novelli tarjoaa teille pienen vilkaisun neljätoistavuotiaan Justiinan kirjalliseen ilmaisun kokeiluihin ja ajatusmaailmaan. Teksti osallistui Mun elämäni...-kirjoituskilpailuun ja pääsi ihan antologiavihkoseen asti. En kiellä, etteivätkö jotkut ilmaisut ja juonen kulku, puhumattakaan kirjoitusvirheistä joita en korjannut, nolottaisi, mutta se kuuluu elämään. Etenkin, kun tämä on ensimmäinen kerta kun kokeilin olla kertomatta henkilöiden nimiä ja mielenterveyden sairauksia hahmokehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Pidän tätä hyvinkin kehityskelpoisena, ja aion tehdä tästä uudemman version kunhan ehdin.)

Pikkutyttö, joka toivoi enemmän, istui aina sängyn reunalla haaveillen, hymyillen ja suunnitellen.

Isona hänestä tulisi kuuluisa esteratsastaja, jota kaikki rakastaisivat ja joka rakastaisi kaikkia. Hän voittaisi kaikki kilpailut shirenhevosellaan ja hän olisi kaunis. Kaunis ja suosittu.

Silloin, haaveksiessa, todellisuus tuntui vain liian pitkäksi venyneeltä unelta. Kaukaiselta historialta, tylsähköltä sadulta.

Mutta tytön varttuessa todellisuus oli toista, eikä se tuntunut enää vain unelta. Se oli vankila, missä hänen oli pakko kuunnella jokainen ilkea kuiskaus, sillä pakoon ei päässyt. Jokainen valhe, jokainen juoru tuntui pahalta ja ne polttivat kuin helvetti. Kerta kerralta aina vain enemmän. Jokaisella kerralla vuosien varrella kehittyi yksi seinä paksuun muuriin, kunnes tytön oikea minä oli niin paksun muuri suojissa, ettei hän itsekään päässyt sen läpi. Liian myöhään hän tajusi sulkeneensä itsensä ulkopuolelle minuudestaan. Rakentaneensa arkkua itselleen. Iltaisin lohduttomat kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan äänten huutaessa solvauksia hänen päässään.

Tyttö syytti kaikesta itseään, mitä ikinä tapahtuikaan. Hän ei tiennyt miten olisi ollut, sillä jokainen muiden epäonistuminen toi lisää itsesyytöksiä. Lisää solvauksia hänen päähänsä.

'Olisiko hän onnistunut, ellen olisi yskinyt niin lujaa? Voisiko äiti hyvin, jos minua ei olisi?'

Ja hiljalleen hän alkoi murtua sen kaiken seurauksena. Ryhti painui kumaraan, ennen ylväästi ylhäällä ollut leuka painui rintakehää vasten ja hymy katosi huulilta. Eikä sitä näkynyt enää hänen silmissäänkään.

Hiljainen tyhjyys otti vallan, öisin suru valtasi hänen sydämensä ja itku tuli liiankin helposti. Ja tyttö häpesi sitä. Voi kuinka hän häpesikään heikkouttaan! Sääli oli hänelle kirosana, eikä hän halunnut sääliä osakseen. Hän luuli olevansa tarpeeksi vahva. Tarpeeksi vahva kestämään mitä vaan, pysymään pystyssä mitä ikinä vastaan tulisikaan, mutta eihän se mene niin. Sen hän sai huomata, kun joka ilta hän päätyi etsimään keinoa purkaa tunteensa vahingoittamatta itseään tai muita.

Lopulta hän löysi kynän ja paperia, sanat niihin tulivat kankeasti, mutta kuin itsestään. Siltikään paha olo ei pysynyt poissa. Se vain kasvoi kasvamistaan täyttäen hänet yhä uudestaan, tyhjentäen hänen voimavaransa olemattomiin. Silti hän jaksoi ottaa seinästä tukea ja kävellä eteenpäin horjuen, maailma pyöriessä silmissä. Hän jaksoi yrittää, se tuntui lähes velvollisuudelta. Tyttö tunsi olevansa sen velkaa vanhemmilleen.

Linnut lentävät,

tuulet kuiskailevat,

ihmiset nauravat,

jotkut kuolevat.

Minä haluaisin olla yksi niistä,

jotka taivaalla öisin lentää,

eikä heitä päivällä nää.

Usein unissaan hän näki, kuinka hän yritti saada sisällään olevaa muuria murtumaan. Kädet verillä hän löi ja raapi jättämättä jälkeäkään. Potkut olivat täysin hyödyttömiä, eikä hänellä ollut työkaluja. Tuskin nekään olisivat auttaneet.

Vuosien kuluessa hän tajusi, että joutuisi rakentamaan itsensä uudestaan, aivan alusta asti. Nuoreksi naiseksi keholtaan kasvanut tyttö oli mieleltään vain pikkulapsi, suojelusta vailla. Eikä siitä voinut kertoa kenellekään, hänen täytyi vain yrittää saada kiinni kehityksestään. Hän oli lapsellinen, eikä voinut muuttaa sitä. Muut luulivat häntä vain höynähtäneeksi, eikä hän voinut muuta kuin uskoa. Niinhän lapsi tekee, uskoo mitä tahansa, jos sitä samaa toistaa monta kertaa.

Tyttö, nyt jo teini, uppoutuu kirjoihin pelastaakseen itsensä. Niistä hän sai tietää mitä oli ystävyys ja mitä oli rakkaus. Sen minkä muut saivat oppia leikkien kautta, oppi hän kirjojen ja musiikin. Hän rakasti laulamista ja kirjoittamista. Musiikki siivitti hänet tanssiin, vei mukanaan, sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken.

Kirjoittaessaan hän sai paeta todellisuutta pidemmäksi aikaa, upoten jonkun hahmon sisään ja katsella tämän elämää. Niin hän kulutti aikaansa. Kuvitellen miltä tuntuisi elää jonakin toisena, kuvitellen minkälaista tämän elämä olisi.

Hänen mielikuvituksensa oli hyvin vilkas, eikä se jäänyt huomaamatta hänen teksteistään. Puhuvia eläimiä, yksisarvisia, lohikäärmeitä, noitia, velhoja, enkeleitä, jumalia ja kääpiöitä. Mikä tahansa oli mahdollista hänelle, mikäli hänen edessään oli kynä ja nipullinen paperia.

Kynä saattoi tanssia liuskoilla useita tunteja, eikä hän silloin kuullut eikä nähnyt mitään. Silloin hän oli eristäytynyt täysin maailmasta, kaikki muu, paitsi musiikki, suodattui pois. Oli vain hän, hahmot ja heidän elämänsä. Jotkut tarinat olivat hänestä itsestäänkin naurettavia, mutta niitä oli mukava kirjoittaa, kun taas toiset olivat hänen mielestään upeita. Niitä tekstejä ei ollut paljon, sillä hän oli liian itsekriittinen.

Tyttö ei päästänyt ketään lähelleen, ennen kun eräs poika voitti hänen luottamuksensa täysin. Hän huomasi luottavansa tähän enemmän kuin maahan jalkojensa alla, eikä hän olisi halunnut uskoa sitä itsestään. Mottonahan hänellä oli, tai ainakin oli ollut:

"Älä luota kehenkään, älä edes itseesi", ja siihen asti se oli toiminut. Hän oli pystynyt pitämään itsensä tyynenä ja piilottamaan surunsa mielensä lokeroihin.

Silti poika oli nähnyt hänen lävitseen, nähnyt miten rikki hän oikeasti oli. Kun tyttö kertoi kirjoittelevansa joskus, pyysi poika saada jotain nähtäville ja lupasi olla nauramatta. Seuraavalla kerralla hänellä oli mukanaan runo, mikä hänen mielestään kuvasi häntä itseään mitä parhaimmin:

Tyhjä paperi edessä,

tyhjä ihminen peilissä,

tyhjä peili seinällä.

Ei olen mitään muuta täällä.

Tyhjä tuoli,

tyhjä ihminen,

tyhjä peili,

joka näyttää haljenneen.

Ei ole vierelläni ihmistä,

pakkasyö on kylmä.

Maa on jäässä,

nukahdan,

en ole enää tässä.

Hetken poika oli hiljaa ja yritti hymyillä, kun antoi paperin takaisin tytölle. Poika sanoi sen olevan hyvä, mutta tyttö vain huitaisi kädellään ilmaa. Hän vähätteli itseään, vaikka hän oli pakahtua ylpeydestä. Joku oli pitänyt hänen runostaan! Se sai hänet innostumaan, kirjoittamaan aina vain enemmän. Hänelle oli tärkeää, että juuri tuo poika piti hänen teksteistään. He olivat ystäviä, vaikka vastoinkäymisiä koettiin yhdessä ja erikseen. Vaikka koettiinkin pieni palanen juoruhelvettiä. Sen aikana tyttö olisi halunnut katkaista heidän välinä, sillä hän ei halunnut pojankin kokevan sitä samaa. Hän tiesi, että se johtui hänestä. Kaikka oli hänen vikansa. Niin kuin aina.

Poika ei kertonut koskaan tytölle, ettei pitänyt kaikkea tämän vikana, sillä hän ei löytänyt sanoja. Tyttö ymmärsi sen vasta myöhemmin, valvoessaan yöllä itkien.

Vaikka pojan läsnäolo ja ystävyys olivat helpottaneet paljon hänen elämäänsä, alkoivat illat taas pidentyä. Ne olivat taas alkaneet tuntua liian raskailta, eikä hän pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Hän oli kuullut uusia juoruja itsestään, eikä hän tuntenut oloaan vahvaksi. Ja yhä useammin hänen teksteistään ilmeni halu kuolla. Halu kuolla ja silti yrittää pitää pää pinnalla, mikä oli omituinen yhdistelmä jopa tytön itsenkin mielestä.

Miksi olen vielä tässä, enkä kirkkomaalla, nimenä hautakivessä? tyttö kirjoitti uskonnonvihkoonsa tunnilla. Hän ei ollut enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan, sillä hän oli kokenut sen olevan turhaa. Ei Jumala ollut hänen rukouksistaan huolimatta auttanut häntä. Asiat olivat aina pahentuneet pahentumistaan, kunnes tyttö oli niin solmussa itsensä kanssa, ettei saanut enää edes kirjoitettua. Yleensä silloin poika auttoi hänet ylös vain hymyilemällä ja auttamalla unohtamaan. Nauramalla, vitsejä kertomalla ja leipomalla.

Kukaan, edes poika, ei ollut huomannut miten hänen mielialansa liittyivät hänen syömiseensä. Toki kaikki huomasivat vaikeina kausina lihomisen, mutteivät sen syytä. Tyttö nimittäin söi suruunsa, muttei suklaalevyä niin kuin tytöt yleensä, vaan suklaalevyn ja paljon muuta. Ainut vain oli, ettei hän saanut niitä oksennettua. Hän oli mielestään heikko. Heikko vastustamaan makeisten mukanaan tuomaa helpotusta ja olla silti oksentamatta.

Kerrassaan typerää, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Sille sivulle ei mitään muuta sinä päivänä tullut. Seuraavina päivinä hän kirjoitti paljon.

Viekää joku mut pois,

taitava jos ois,

korjatakin vois.

Turha on kuitenkin edes yrittää,

kun lasinjauho jo silmiä ärsyttää.

Hiljaa hiipiä,

jättämättä jälkiä,

vois mut pois viedä.

Huomaisko kukaan,

kuka kaipaiskaan?

Päiväkirja sai täytteekseen runoja hänen tunteistaan, juoruja hänestä itsestään ja paljon muuta. Kuitenkin yksi lause toistui joka merkinnässä, viikko viikon perään.

Onnellinen olisin, jos huomenna heräämättä olisin. 

Hector laulaa

(A/N: Pepsinhuuruisena iltana joskus ennentaijälkeenjouluneisilläoleseksuaalistamerkitystäatm kuuntelin Hectoria ja kirjoitusohjelma sai tulkita luovuusoksennuksen miten parhaimmin taisi. Löysi tiensä myös Luovan kirjoittamisen kurssin portfoliooni, joka oli turhautunut. Onnea niille, jotka kätsäävät kaikki viittaukset.)

Hector laulaa kaapista tulevasta karhusta samalla kun erehdyn hairahtelemaan tulkitsemalla omia uniani. Olen vieraana oman elämäni juhlissa, mistä ei paljon pakoa ole. Tunneside tähän syntyi heti, kun Markus alkoi laulaa. Heikki Harman pitäisi olla kansallissankari. Mikään ei ole hienompaa kuin uniensa pohtiminen karhua syömällä. Uskoa ei tarvitse, mutta eipä sitä tarvitse epäilläkään. Se mies osaa pitää kynää ja kitaraa, aivan kuten itse osaan en mitään. Siinä missä hän leikiten luo uuden legendan, minä deletoin ja editoin ja meditoin ja deletoin ja editoin. Vieläkään ei ole valmista, siinä missä herra Harma on jo vuosikymmeniä soittanut tekemäänsä historiallista reliikkiä. Jos Hector tahtoisi niin, muuttaisin kirjoille Andorraan jos vain saisin oppia jotain tärkeää. Tulisin kallioiden läpi kaappini karhun lailla, jos se saisi minuun sen kipinän joka valaisee Hectorin tekstit. Omani tarvitsevat jonkin lumouksen, jotain särkymätöntä jota ei voi nähdä.

Vapaus jonka Hector osti tuli käytetyksi minuun. Minä en ostanut, minuun pistettiin piikki vapautta ja sekoitettiin ripaus saalistajaa, että unissani saisin kiinni sen eläimen, joka valveilla repii lihat sielustain. Ymmärrystä tulisi harrastaa, niin karhua kuin itseään kuin vapauttakin kohtaan. Vaan vapaus ei ole itseisarvo, koska se on Heikki Harman ostamaa luksusta. Oma vapauteni on varastettu häneltä, siksi kirjaimiini ei muodostu lumousta, joka unissa olisi riistaa säälimättömän eläimen. Järkyttävää myötähäpeää, jota ei kannata lähteä innoittamaan. Kyllä se Karhu sieltä itsekseenkin ulos pääsee, kannattaa lähinnä teroittaa se veitsi valmiiksi, jos sen kerran haluaa syödä. Olipas hauskaa, en tiedä mitä sanoa.

Olisikohan Markus innoissaan, jos hänen kaapistaan tulisi karhu, joka hairahtuisi tulkitsemaan hänen uniaan? 

Epätodennäköistä, vaan todenäköisyyden epää. Tietoa, jota ei voi käsittää ja joka ei ole jaolla kaikille. Jos hän tahtoisi niin, varmasti tapahtuisi niin että se kaappi pysyisi kiinni ja karhu metsässä. Tai mäyräkoirassa, josta illalla voi hörpätä muutaman unia tulkitessa. Unien puute tekee ihmisestä vajaan kuten myös liika teknologia. Eihän tässä enää edes osaa kirjoittaa.

Ei tässä jaksa vääntää mitään kappalejakoja, koska on liian kiire.

Kallioiden läpi tulee Andorra, pitää varoa karhua joka tuo Tiibetin vuoteeseen ja siirtää pohjoiseni luoteeseen. Kannattaa varoa. Joku hukkuu öihin sekaviin ja se on sitten minun syyni. En tiedä miten, mutta eiköhän se jossain vaiheessa ilmene minullekin. Kuten ilmeni aikanaan se, että leluja ovat ihmisetkin. Nukkeja jotka voi heittää metsään karhun armoille. Entä jos se karhu tuokin eksynyttä tyttöä ja sitten ilkeä mies pistelee karhun suihinsa? Ei kannata muuttaa Andorraan, ei häntä siellä nähdä saa. Kannattaa kadota öihin sekaviin, mennä kaappiin karhun seuraksi ja hölistä itsekseen. Sukista tulee hyviä kavereita, kun heitä jaksaa yrittää ymmärtää.

Hän hairahtelee, omia uniaan tulkitsee.

Mitä se tarkoittaa? Eläimen ja pedon pelkoa on, mutta koska unessa se on riistaa ei kannata miettiä. Kuulostaa liian monimutkaiselta, mutta sitäpä se onkin, kuinka sattuikaan että tiesin minä sen. Olipa hauskaa, koska lakanat ovat valkoiset. Joillakin siis, minun lakanani ovat siniset kuin se pohjoinen taivas Tiibetin murun yllä. Sehän on hauskaa. Kohta saadaan leikkikaveri kunhan iskä jättää sen syömättä.

Miten asian voi käsittää? Ei tietoa, tiedon määrä on arveluttamaton. Sanaa ei ole olemassa, mutta onneksi on Wordinaire. Se on erikoinen ja kaunis, aivan kuten se karhu joka vei Heikki Harman päivät ja antoi öille tekemiset. Ideoita pulppuaa eikä ole tietoa koska tämä loppuu. Pitää katsoa. Täyttyykö tonni vai jäädäänkö vajaaksi kuten informaatio pedosta? Informaatioteoria on vähän kuin konfirmaatio ilman kristillistä agendaa.

Agendat ja agentit ja patentit ja potentit ovat yliarvostettujen liikakiloja. Senhän tietävät kaikki, siispä kannattaa rentoutua.

Ehkä joskus syntyy jotain, mikä etäisesti muistuttaa siitä että Teuvo ajoi ojaan, Amalia tanssi kamalia tansseja ja Karhu tuli kaapista. Homokarhu jonka kaverit on kuolleita, ollut jo kauan sitten. HIV ja AIDS, ikuiset ystävykset jotka ratsastavat Afrikan auringonlaskuun. Itsetyytyväisenä uuteen Sodomaan ja Gomorraan Loki ja Bartleby painuvat Härmän Häjyyn laulamaan karaokea. Kunhan tarpeeksi on juotu niin Jumalalle voikin jo ilmoittaa ettei tahdo enää olla enkeli.

Äiti mulla on suojelusenkeli, se suojelee mun henkeäni, vaikka eksyn laaksoon pimeimpään. Ehkä niin, josko oltaisiin tässä edes kannettu arkkua jos enkeli ei olisi katsonut muualle.

Anna sen aseen piipun sulaa, anna hirttoköyden katketa ja anna sillan alta tulla laivan, joka nappaa itsetuhoisen tulijan.

Olisi kiva pelastaa ihmishenkiä ilman että joutuu itse vastuuseen siitä, että lykkää parasta ennen -päivämäärää tekemällä maidosta ropsua.

Turhuutta nykyaikana, männävuosina niinkin mukavaa että siitä tuli kansallisjälkiruoka. Vähän kuin Seitsemän Veljestä valjasti tietä Iijoki-sarjalle, jota harva on lukenut nykyään.

Unessa mun riistaa on Kalle Päätalo, jätkät, Kalle Päätalo. Siinä on kaks sanaa ja se on suomea, että häh vaan vittu itelles. Kukkonen vetää norttia ja soittaa kännissä rumpuja. Housut katos jonnekin, Kakkosen basismi on liian stereotyyppistä ja Patu taas valehtelee. Karhut jääkää kaappeihin ku Jimi lähtee vetään matkapahoinvointilääkkeitä. Albert Järvinen on jumala, joka käskee Jimiä menemään heti kotiinsa ja karhua tulemaan ulos kaapista. Onhan siellä sitten joku joka odottaa, pehmeänä ja ehkä vähän nälkäisenä. Tulehan Sakkeus alas sieltä, kukaan ei jaksa kuunnella puutteessa elävää ihmistä joka taas ei jaksa kuunnella ketään muuta näin voimme lopettaa elämämme ja räjäyttää sen kaapin josta karhu tuli, ettei vain eksyisi edes vahingossa Narniaan.

Sehän olisi kerrassaan kamalaa. Oi voi. Niin ja näin.

Niks ja naks ja nyt muutuin kauniiks ja viisaammaks ja nyt nukkumaan sanoi käki ja löi kymmenen kertaa kukkuun. Minä hairahtelen, kaapistani tuli karhu. Mikä on tämä eläin joka aina valveilla repii lihat sielustain ja unessani riistaa on? No se on tietenkin omatunto. Niks ja naks yöpöytä meni riks ja raks.

Nyt kuoli kello joka löi jo viisi, Juhani ja Liisi, räjähtivät Bangladeshissa. Kuolkoon nyt illan viime säteet ja nouskoot taas huomenna kuten minäkin en osaa lopettaa järkyttävintä ikinä mitä Markuskin sanoisi olisihan se kamalaa jos ei pystyisi olemaan elämän kanssa tekemisissä nyt liikaa pepsiä juonut sanoo hyvää yötä ja lopettaa ja kiittää ja kuittaa ja lopettaa huojumisen jos sä tahdot niin, Heikki Harma.

Hector ja Allu Tuppurainen, siinä vasta idolit.