Oivalluksia

Viime viikonloppuna koin suuren oivalluksen, jonka pääsin onneksi heti maanantaina jakamaan terapeuttini kanssa. Ymmärryksen välähdykset tapahtuivat kun olin kuunnellut Janne Ranisen Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään.

Janne Raninen on elinkautisvanki, joka on esimerkiksi Alibin lukijoille tuttu Solvallassa tapahtuneesta jengipomon murhasta sekä lapsuudenystävänsä Volkan Ünsalin murhasta. Hänen kirjansa kertoo hänen elämästään lapsuudesta aina vankeustuomioihin asti ja rivien välistä paistaa rehellisyys. Raninen on ymmärtänyt, mitkä asiat johtivat hänet siihen pisteeseen ja hän on ottanut vastuun teoistaan. Mitään hän ei kadu, sillä katujen todellisuus on raadollista ja siellä on vain fakta, että joko me tai he. Sitä me emme välttämättä ymmärrä, että se maailma on paljon julmempi ja mustavalkoisempi kuin tämä, jossa itse elämme.

Linda-Maria Roine on räppäri Mercedes Bentso, joka kertoo biiseissään alamaailman todellisuudesta ja purkaa omia traumojaan niihin. Hänen kirjansa myös kertoo hänen elämästään lapsuudesta aina raitistumiseen asti ja kirja onkin todella brutaalin rehellinen. Välillä teki mieli sulkea korvansa siltä todellisuudelta, joka huumepiireissä on ja mitä kaikkea hän on saanut kokea. Myös narkomaanin maailma on mustavalkoinen, jota on hankala ymmärtää ilman henkilökohtaista kokemusta. 

Heidän tarinoitaan yhdistää seurustelun lisäksi se, että molemmat olivat kiusattuja. Ranista väheksyttiin Ruotsissa suomalaisuuden takia ja Roine oli todella pahasti syrjitty sekä kiusattu. He löysivät hyväksyntää rikollisilta tai huumepiireistä ja se johti heidät siihen, missä ovat nyt. Tähän siis liittyy oivallukseni; jos asiat olisivat menneet toisin, minäkin olisin saattanut tehdä samat ratkaisut.

Minä olin pahasti kiusattu ja kaipasin kipeästi hyväksyntää.

Minä löysin hyväksyntää ja kavereita Polluxin hevosfoorumilta sekä FinFanFun-nimiseltä Harry Potter-foorumilta.

Ja se pelasti minut.

Minä sain ystäviä ja hyväksyntää netissä sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät olleet rikollisia tai pyörineet huumepiireissä (tai eivät ainakaan kertoneet siitä). Ne ihmiset tykkäsivät puujalkavitseiltä, kirjoittivat tarinoita, katsoivat elokuvia ja sarjoja sekä opiskelivat intohimoisesti. Minä löysin hyvään porukkaan, jotka kannustivat minua kirjoittamaan ja purkamaan pahaa oloani siihen. Minulle ei tarjottu huumeita, että tämä helpottaa tai ei opetettu ajattelemaan, että se on me tai he. Että pitää iskeä ensin, ettei toinen ehdi.

Saan olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että omassa käännekohdassani elämääni astui hyviä ihmisiä. Raninen ja Roine eivät olleet näin onnekkaita ja he ovat joutuneet taistelemaan tiensä läpi toisenlaisen helvetin lapsuuden helvettinsä lisäksi. Kumpikin on kasvanut ihmisenä ja kulkevat nykyään polkua, johon minut on jo aikaisemmin ohjattu.

Kuunneltuani heidän kirjansa, minua alkoi toden teolla mietityttää se, miten helposti ihmisen elämä voi ajautua niin kutsutuille väärille raiteille. Olen ne itse välttänyt, mutta useat muut ihmiset eivät ole kyenneet siihen.

Se toi minulle uuden näkökulman omaan työhöni koulunkäynninohjaajana ja vain vahvisti tuntemustani siihen, että olen oikeassa paikassa. Minä haluan edes yrittää kitkeä kiusaamista oman työni kautta ja ohjata sitä lasta oikealle polulle, ettei hänen tarvitsisi koskaan etsiä hyväksyntää mistä tahansa. Haluan auttaa lasta tunnistamaan itsessään kaiken sen hyvän, mikä meissä jokaisessa on. Haluan auttaa lasta huomaamaan, miten arvokas hän on. Miten arvokkaita kaikki ihmiset ovat ja miten jokainen päivä on uusi mahdollisuus aloittaa alusta.

Haluan opettaa, että elämä on täynnä uusia alkuja, joihin tarvitsee vain tarttua.

Kiitollisuudenvelka

Tänä aamuna Feissarimokia lukiessani tajusin, miten paljon olen kiitollisuudenvelassa lääketeollisuudelle. Olen epileptikko, jonka lääkitys toimii tällä hetkellä suhteellisen hyvin. Sanon suhteellisen, etten tuottaisi huonoa onnea. Aloin miettiä asiaa ja tajusin miten paljon huonompaa elämäni olisi ilman lääkekehittelijöitä ja miljoonabisnestä pyörittäviä tehtaita. Oikeasti.

Jostakin epilepsiakohtaukset saattavat näyttää huvittavilta, mutta oikeasti tilanne on vaarallinen. Kohtaukset, omalla kohdallani, johtuvat aivoissa hallitsemattomasti purkautuvista ylimääräisistä sähköimpulsseista ja kuten jokainen peruskoulufysiikkaa käyneenä tietää, että sähkö on aivoille vaarallista. Jo pienet määrät voivat vaurioittaa vakavasti aivoja ja jo viisi minuuttia kestävä kohtaus saattaa aiheuttaa vakavan aivovamman. Sitä pidemmät kohtaukset saattavat jopa tappaa.

Omalla kohdallani pahin, eli pisin, kohtaus on kestänyt neljä minuuttia. Neljä minuuttia tajuttomuutta ja kouristelua. Taju meni autossa ja seuraavaksi heräsin sairaalan tehovalvonnasta. Sitä päänsärkyä ei voi sanoin kuvailla, eikä sitä voi kukaan ymmärtää ellei sitä ole kokenut. Jos sinulla on ollut migreeniä, ajattele pahin kohtauksesi ja kerro se sitten kymmenellä. Makasin tehovalvonnassa hämärässä loosissa, jonka valo sattui silmiin niin että itketti, enkä saanut edes nukuttua kun päähän sattui niin paljon. En saanut edes nukuttua kun päätä särki niin paljon. Yleensä migreenin aikana aivot sammuttavat itsensä mielellään. Mietitte nyt varmastikin, että miksi minulle ei annettu lääkettä. Minulle annettiin lääkkeitä montaa eri sorttia ja ihan järjettömiä vahvuuksia, mutta mikään ei auttanut. Ei yhtään mikään.

Sen neljän minuutin aikana aivosähköni ehti tehdä pienen vaurion Brocan alueelle, joka vastaa puheen tuottamisesta. Se neljä minuuttia jätti jälkeensä änkytyksen, joka ahdistaa ihan järjettömästi ihmistä, joka on aina aikaisemmin puhunut selkeästi. Nykyään puhuminen ahdistaa ja entistä enemmän lähetän tekstiviestejä, jopa porukoiden kanssa. Yritän vetää asian leikiksi, mutta ei se auta. Olen kuitenkin kiitollinen, ettei käynyt pahemmin.

Jos en söisi Lamictalia päivittäin, voisi olla, että kohtaus olisi kestänyt vielä kauemmin kuin neljä minuuttia ja olisin saanut paljon vakavamman aivovamman. Ilman lääkkeitä olisin pahimmassa mahdollisessa tapauksessa kuollut. Kuollut. Siksi olen äärettömän kiitollinen pilleritehtaille, jotka eivät muka halua ihmisten olevan terveitä, siis luonnollisesti tutkijoita ja erityisesti neurologeja.

Tässä on myös kääntöpuolensa. Minun täytyy olla myös kiitollinen Kansallissostialistiselle Saksalle ja natseille, vaikka en haluaisikaan. Natsit tekivät ihmiskokeita juutalaisilla ja ilman niistä saatua arvokasta tietoa ei välttämättä olisi olemassa lääkkeitä, jotka voisivat hoitaa erilaisia sairauksia. EEG-kuvaus, jolla tarkastetaan aivosähkökäyrä, on Hans Bergerin, natsijohdon pääideologin, keksintö. En millään muotoa hyväksy natsien tekoja enkä näitä ihmiskokeita, mutta olen kiitollisuudenvelassa. Silloisia kaatumatautisia on tutkittu ja yritetty paikantaa kohtauksien lähdettä. Olen kiitollisuudenvelassa myös niille juutalaisille, jotka ovat joutuneet natsien sairaiden kokeiden uhreiksi. Heidän ei ole annettu valita, mutta olen kiitollinen heille heidän uhrauksestaan. Toivottavasti he ovat saaneet kuolemanjälkeiseltä sen elämän jota olivat toivoneet.