Minä tarvitsin sinua
ja sinä tiesit sen.
Sinä odotit
vaikka en antanut syytä siihen.
Taistelit takaisin luokseni
vaikka olin kiittämätön
enkä tehnyt sitä helpoksi.
Seisoit rinnallani.
Kiitos.

Oivalluksia

Viime viikonloppuna koin suuren oivalluksen, jonka pääsin onneksi heti maanantaina jakamaan terapeuttini kanssa. Ymmärryksen välähdykset tapahtuivat kun olin kuunnellut Janne Ranisen Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään.

Janne Raninen on elinkautisvanki, joka on esimerkiksi Alibin lukijoille tuttu Solvallassa tapahtuneesta jengipomon murhasta sekä lapsuudenystävänsä Volkan Ünsalin murhasta. Hänen kirjansa kertoo hänen elämästään lapsuudesta aina vankeustuomioihin asti ja rivien välistä paistaa rehellisyys. Raninen on ymmärtänyt, mitkä asiat johtivat hänet siihen pisteeseen ja hän on ottanut vastuun teoistaan. Mitään hän ei kadu, sillä katujen todellisuus on raadollista ja siellä on vain fakta, että joko me tai he. Sitä me emme välttämättä ymmärrä, että se maailma on paljon julmempi ja mustavalkoisempi kuin tämä, jossa itse elämme.

Linda-Maria Roine on räppäri Mercedes Bentso, joka kertoo biiseissään alamaailman todellisuudesta ja purkaa omia traumojaan niihin. Hänen kirjansa myös kertoo hänen elämästään lapsuudesta aina raitistumiseen asti ja kirja onkin todella brutaalin rehellinen. Välillä teki mieli sulkea korvansa siltä todellisuudelta, joka huumepiireissä on ja mitä kaikkea hän on saanut kokea. Myös narkomaanin maailma on mustavalkoinen, jota on hankala ymmärtää ilman henkilökohtaista kokemusta. 

Heidän tarinoitaan yhdistää seurustelun lisäksi se, että molemmat olivat kiusattuja. Ranista väheksyttiin Ruotsissa suomalaisuuden takia ja Roine oli todella pahasti syrjitty sekä kiusattu. He löysivät hyväksyntää rikollisilta tai huumepiireistä ja se johti heidät siihen, missä ovat nyt. Tähän siis liittyy oivallukseni; jos asiat olisivat menneet toisin, minäkin olisin saattanut tehdä samat ratkaisut.

Minä olin pahasti kiusattu ja kaipasin kipeästi hyväksyntää.

Minä löysin hyväksyntää ja kavereita Polluxin hevosfoorumilta sekä FinFanFun-nimiseltä Harry Potter-foorumilta.

Ja se pelasti minut.

Minä sain ystäviä ja hyväksyntää netissä sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät olleet rikollisia tai pyörineet huumepiireissä (tai eivät ainakaan kertoneet siitä). Ne ihmiset tykkäsivät puujalkavitseiltä, kirjoittivat tarinoita, katsoivat elokuvia ja sarjoja sekä opiskelivat intohimoisesti. Minä löysin hyvään porukkaan, jotka kannustivat minua kirjoittamaan ja purkamaan pahaa oloani siihen. Minulle ei tarjottu huumeita, että tämä helpottaa tai ei opetettu ajattelemaan, että se on me tai he. Että pitää iskeä ensin, ettei toinen ehdi.

Saan olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että omassa käännekohdassani elämääni astui hyviä ihmisiä. Raninen ja Roine eivät olleet näin onnekkaita ja he ovat joutuneet taistelemaan tiensä läpi toisenlaisen helvetin lapsuuden helvettinsä lisäksi. Kumpikin on kasvanut ihmisenä ja kulkevat nykyään polkua, johon minut on jo aikaisemmin ohjattu.

Kuunneltuani heidän kirjansa, minua alkoi toden teolla mietityttää se, miten helposti ihmisen elämä voi ajautua niin kutsutuille väärille raiteille. Olen ne itse välttänyt, mutta useat muut ihmiset eivät ole kyenneet siihen.

Se toi minulle uuden näkökulman omaan työhöni koulunkäynninohjaajana ja vain vahvisti tuntemustani siihen, että olen oikeassa paikassa. Minä haluan edes yrittää kitkeä kiusaamista oman työni kautta ja ohjata sitä lasta oikealle polulle, ettei hänen tarvitsisi koskaan etsiä hyväksyntää mistä tahansa. Haluan auttaa lasta tunnistamaan itsessään kaiken sen hyvän, mikä meissä jokaisessa on. Haluan auttaa lasta huomaamaan, miten arvokas hän on. Miten arvokkaita kaikki ihmiset ovat ja miten jokainen päivä on uusi mahdollisuus aloittaa alusta.

Haluan opettaa, että elämä on täynnä uusia alkuja, joihin tarvitsee vain tarttua.

Muisto elämän aikajanalta: 7-vuotiaana ensimmäinen Harry Potter

(A/N: Luovan kirjoittamisen kurssilta tämäkin, aloittaa sarjan Muistoja elämän aikajanalta. Tätä sarjaa tulee silloin, kun löydän tärkeitä muistoja elämän aikajanaltani.)

Usein luetun kirjan tuoksu, kellastuneet sivut, hieman tahroja marginaalissa, joku aikaisempi lainaaja on syönyt suklaata. Sen haistaa, hyvä ettei maistakin. Kaunista. Ensimmäinen luku, takauma. Mitä tapahtui Halloweenyönä Godrickin notkossa vuonna 80? Miksi tällä lapsella on salaman muotoinen arpi otsassaan? Miksi hän on tärkeä koko maailmalle?

Komero portaiden alla, välinpitämättömät sukulaiset. Järkytys. Tarina, joka kahmaisee sisään lukijan, joka vaikeasti tavaa paksun kirjan sanoja. Lopettaa ei pysty. Ei, vaikka on pakko nousta hetekalta ja mennä syömään. Lämmin aurinko, joka yrittää ruskettaa, joutuu häviölle vanhan talon viipyilevän viileän ilman ottaessa vastaan. Lihapullia kastikkeessa ja perunoita, jotka eivät maistuneet miltään. Niitä ei huomaa, kun ensimmäisen kerran nuori poika kuulee olevansa jotain muuta kuin hyödytön. Liikutuksen läikähdys sattuu rintaan, joku puristaa sydäntä. Kaikkia katoaa, on enää vain sotkuinen poika eksyksissä juna-asemalla ja pyylevä rouva neuvomassa. Kuiskuttelua, yksinäisyyttä, jotka kaikki tunkeutuvat syvälle sieluun.

Punatukkainen poika on onni, joka astuu sisään vaunuosastoon. Nahkasohva tarttuu selkään ja niska on jumissa. Sängystä uudestaan matkalle jonnekin muualle. Hyttyset inisevät, verkko estää. Hajamielinen vastaus kysymykseen X, poika pääsi kotiin. Pölöttävä pipo ja hurrausta. Viimeinkin tarpeeksi ruokaa, mehu kurpitsasta ja hunajaisia kanankoipia. Puoliksi päätön aave, de Mimsy-Porpington, jonka katkeruus kasvaa vuosi vuodelta. Lämmin peti, suklaata ja jännitys. Pakko mennä nukkumaan.

Aamupala olematon, appelsiinimehua ja kädessä kirja. Ei kiinnosta. Tiedät-kyllä-kuka ja loistokas menneisyys. Konkkanokka aseena ilkeys. Jokin häiritsee.