perjantaina, marraskuuta 3

Kun kuu hymyilee, enkelit täyttyvät. Silloin aurinko antaa tilaa kanssasisarelleen, veljelleen. Täysikuun täytyymyksessä, keijujen tanssiessa, herää kaipuu. Tarve kiirehtiä takaisin tämän hetken alkuun, sillä pian se on jo poissa. On vain värisevä muisto haalenneella kaitafilmillä, kyyneleet estämässä kehitystä. Menneeseen palata ei voi, sillä turmion hetki on ohikiitävä vain. Tommi Turmiola katselee kanssasi samaa kuuta ja alta viinahuurujensa toivoo. Toivoo, ettei koskaan olisi aloittanut, koska nyt ei osaa lopettaa. Sinä toivot apua ongelmiisi, vaikka ne voisi ratkaista tekemällä niin ja näin. Keijujen lailla voisimme tanssia, kumartaa kuuta, senc jälkeen aurinkoa. Sielumme liian raskaat, mielet kankeat. On aivan kuin meidän tarkoituksemme olisi vahtia heitä, niin vahvoja ja niin kevyitä. Ajat unhoittivat heidät meiltä ja kaiken kevyen veivät haudat. Nyt seisoa pitää, mutta ei juosta. Tanssia saa, mutta ei kutsua. Tämä elämäntyyli kulutti, vei loppuun aloittamansa.

Sulkeutuvat silmät näkevät viimein kaiken ja katuvat sokeutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heitä kommentti!