Kirje tuntemattomille

Hei, jos aivan varmasti haluat tietää kuka olen, tässä on kirje sinulle.

Olen Iida, kirjoitushetkellä kahdeksantoista (7.8.2013) ja minua kutsutaan Justiinaksi. Olen äidillinen, käyttäydyn vastuullisesti, olen savuton, alkoholia käytän kerran vuodessa enkä paljoa kerralla ja haaveilen kirjailijan urasta. Silti nukun pehmonallen kanssa, katson vapaa-aikanani yksin Ti-Ti Nallea ja Rölliä, kuuntelen lauluja kummastakin, rakastan lastenelokuvia enkä koskaan halua kasvaa aikuiseksi. Opettelen kävelemään korkokengillä, mutta silti pidän kiinni pehmoleluistani. Kukaan ei voi viedä minulta niitä.

Voin punata huuleni, laittaa rajaukset silmiin ja mekon ylle, mutta en siitä miksikään muutu. Yhä rakastan lapsille suunnattuja vanhoja elokuvia, musiikkia ja sitä viatonta suorasukaisuutta. Voitte nauraa minulle, voitte pilkata minua siitä, mutta minä en ole koskaan yksin. Silloinkin kun olen yksin, en ole yksinäinen, koska pehmonalleni pyyhkii kyyneleeni hihaansa ja lohduttaa.

Kun kesäyö sataa kasvoilleni kyyneleitä, minä hymyilen ja levitän käteni. Tervetuloa tuuli, vie minut Mikä-Mikä-Maahan. Käperryn vaatekaapin lattialle, nukahdan sinne ja herään Narniasta. Kun aamulla astun linja-autoon, se muuttuu junaksi ja pian olen Tylypahkassa. Elämäni on rikasta niin kauan kun minulla on mielikuvitukseni.

Minä en tarvitse poikaystävää tunteakseni itseni kauniiksi, tarvitsen siihen vain peilin, oikean valon ja tangle teezerin. Minulle riitää peiton lämmin syleily, parhaan ystäväni lämmin hymy ja auto, jolla ajamme Vaasaan yöpizzalle.

Minulle riittää, että pääsen koulussa kursseista läpi. Tärkeämpää minulle on oppia tuntemaan opettajat ja ammentaa heidän elämänkokemuksestaan tietoa. Oppia tuntemaan heidät persoonina. Minulla on ystäväni, joiden kanssa vietän välitunnit. Heidän kanssaan voin nauraa.

Voimalliseksi tunnen itseni, kun kuulokkeissa soi Survivor ja Eye of the Tiger. Vielä voimallisemmaksi naiseksi jos Gimmel laulaa Roviolla olosta. Pimeässä, kuulokkeet päässä olen supertähti. Karaokessa olen se iskelmälaulaja, joka ei koskaan nouse pinnalle. Joka syntyi väärälle aikakaudelle.

Olen onnellinen kun Leevi and the Leavings soi kaiuttimista ja voin laulaa kuinka hullu Amalia kamalia tansseja tanssii. Onnellisuus on sitä, kun Irwin laulaa Silirimpsistä autossa matkalla ei minnekään. Ryysyrantaa kesäyönä, pysähdys satunnaiselle bussipysäkille, puoliksi lämmennyttä Pepsiä ja auton nielemä puhelin.

Riittää, että saan sanoa rakkaakseni parasta ystävääni. Niin kauan, kun hän antaa minun sanoa ‘rakas lapsi’ ja ‘kultamuru’ silloin kun siltä tuntuu, en tarvitse ketään muuta. Olen täysi, minua on vaikea enää täydentää.

Olen isokokoinen, lihava, mutta se ei haittaa. Olen elämäni päätähti, ja päänäyttelijästä pidetään aina. Jos joku joskus katsoo elämäni elokuvan, hän näkee paljon surua. Mutta sen jälkeen alkaakin musikaaliosuus, joka ei pääty koskaan. Jossa on lapsekasta intoa ja totuudellista onnea.

Olisinpa minäkin yhtä totta kuin moni muukin. Elämäni on illuusio muiden illuusioiden seassa. Todellisuutemme on illuusio, joka on kaunis. Niin kuin kesäauringon ensisäteet kaunistavat Seinäjoen harmaan keskustan, nousee jonain päivänä mielikuvituksemme aurinko värittämään tätä illuusiota.

Siihen asti, toivotan hyvää yötä ja rakastan teitä.

Minä,

Iida,

Kahdeksantoista ja nukkuu pehmonallen kanssa.