Jotain särkyy, jotain korjaantuu.
Hän ei tule koskaan enää
olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää
elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta
kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska
milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman
mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää
olevansa yksin, ja tietää tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä
vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee
etteivät he välitä.
Sillä eihän kukaan välitä.
Vain pieni
osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä,
mutten voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän
on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei
vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.
Nyt on liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heitä kommentti!