Verkossa

Älä päästä irti.

Kietoudun sinuun kuin pyyhkeeseen, hellään ja pehmeään. Keinun sinun sylissäsi kuin lapsi kehdossaan. Tai ne vanhuksen lavatansseissa, joita aina ihailimme. Haluan olla ikuinen, sinun kanssasi vapaa kuin tuuli. Kuin hymyt vuosien kaivertamilla kasvoilla. Rakkaus ei kestä, se liitää pois jonkin hääpäivän jälkeen. Vaan kiintymys pysyy, kuin käteni kädessäsi.

Vaikka tärisisin, olisi lämmin. Kauneus lämmittää. Aurinko syvällä avaruudessa syventää. Kuu olen minä. Rakastaen väistyn, esiin tulen kun on minun vuoroni.

Älä päästä irti.

Jalkani ovat aikoja sitten lakanneet koskemasta maata. Lennän vieressäsi, tasavertaisena. Yhdenmukaisuus, säännöllisyys on rakastaa. En koskaan jätä ystävää yksin, mutta sinut minun pitää. Jos ei osaa irrottaa, ei voi pitää kiinni.

Pidä siis sinä kiinni minusta.

Kudoin meidät villalangasta.
Yhteen.

Miksi tein niin?
En tiedä
Tämä sattuu kuin helvetti
Huudan
yksin yössä
VOISIKO JOKU VÄLITTÄÄ MINUSTA
Haluan rakkautta
mutta rakkaus
ei halua minua

Tosiuskovainen aikamme

 (En kuollaksenikaan muista, oliko aineena äidinkieli vai uskonto, mutta tuollainen esseeotsikko annettiin ja sanottiin että kirjoita siitä kotona. Itsehän en tietenkään kotona kirjoittanut, vaan liittokokouksessa kun oli parhaillaan äänestelyt menossa enkä ollut vielä virallisesti Keskustanuori. 60 pistettä sain silti tästäkin)

Jos 1800-luvun pappismies tuotaisiin nykypäivään, hän luulisi joutuneensa helvettiin.

Lyhyet hameet, läpinäkyvät paidat, naisten housupuvut, vapaa kanssakäyminen sukupuolten kesken ja sodomia. Raha ja seksi pyörittävät tätä paikkaa, jota hän kerran kutsui kodikseen.

Noitia, hinduja, muslimeja ja uskonnottomia. Puolityhjät kirkot, palvotut laulajat ja ihmisten yhteisöttömyys järkyttäisivät tätä Herran miestä. Kaikki hänen aikansa hyveet ja varjeltu hyvä käytös ovat vuosien saatossa kuluneet evolutiivisen eroosion myötä häpeälliseksi röyhkeydeksi ilman auktoriteetillista kunnioitusta.

Tällainen ajatusleikki on helppo tapa verrata eri aikojen uskonnollisuutta sekä huomata, kuinka paljon osittain hyviäkin asioita olemme unohtaneet. Siitä huomiona papin järkyttynyt ensi-ilme, joka on sekoitus kulttuurishokkia ja epäuskoa.

Eihän hän voinut uskoa, että näin moni luopuu Jumalasta. Myöhemmin kun hänelle kerrotaan laeista, jotka takaavat uskonvapauden, on hän hämmentynyt. Kohteliaisuudesta hän esittää hyväksyvää, mutta kun hänet viedään seurakunnan nuorten tapahtumaan, ei hän voi olla ilmaisematta mielipidettään.

1800-luvun kirkkoherra syyttäisi jokaista nykykristittyä rienauksesta ja tekopyhyydestä, sillä suurin osa kristityistä kantaa ristiä vain tavasta. Muuten ei Jumala heidän elämässään näy, mikä tuntuu uskomattomalta. Miksi perhe ei lue yhdessä Raamattua? Miksi kukaan ei siunaa itseään, saatika sitten ruokaansa?

Jos nämä ihmiset kerran uskoivat, missä olivat ristit heidän seiniltään? Kodin seinät ovat täynnä tauluja, mutta mikään niistä ei esitä Jeesusta. He kiirehtivät sunnuntainakin töihin. Siinä on vaikea yrittää selittää, että nykyään ei olla niin hirveän tarkkoja Raamatun suhteen.

Kyllä, pyhän kirjan joustamattomista pyhistä säännöistä voidaan joustaa, jos vain ihminen niin haluaa. Jopa 1800-luvulta kotoisin oleva mies tietäää, mitä on kaksinaismoralismi ja näkee sitä kaikkialla ympärillään ihmisten vaatiessa toisiaan uskomaan tähän samaan Jumalaan.

Monoteistisen kristinuskon älyvapaa moralisointi syö pohjaa itseltään. Kaikki haluavat olla oikeassa ja 'koska minä olen minä niin minun asiani on pääasia' -tyylinen mentaliteetti blokkaa reiluuden, niin loppujen lopuksi kukaan ei kuuntele ketään, edes itseään. Siispä miksi he kuuntelisivat Jumalaakaan? Nopeasti tämä pappi huomaa olevansa tyytyväinen omaan aikaansa, sillä silloin pyhitettiin sunnuntai, käytiin kirkossa ja kotoa löytyi enemmänkin kuin yksi risti sekä muutama uskonnollinen maalaus.

2000- ja 1800-lukujen tärkein ero ei ole housupuvun käyttäjässä tai vapauskäsityksessä, vaan uskonnon harjoittamisen säntillisyydessä. 1800-luvulla saatoit kuolla epäiltynä noituudesta, kun taas 2000-luvulla noituus on täysin hyväksyttävä asia ja meediot ovat valjastettuina television käyttöön. 2000-luvulla ei kivitetä, hirtetä tai polteta ketään Raamatun käskyjä rikkonutta. Edes häpeäpaalu ei ole vaihtoehto, kun taas papin omassa ajassa hirtot, häpeäpenkit ja elävältä poltot eivät olleet kummallisia.

Nykyään uskontunnustukseksi näyttää käyvän myös Facebookissa tilasta, kuvasta tai sivusta tykkääminen sekä jako muille käyttäjille. Miksi siis liturgiat? Ovatko ne reliikkejä, osa vanhojen ihmisten arvostamaa kulttuuriperinnettä? Säilytämmekö niitä vain heitä varten? Kun 1900-luku kuolee ihmisten mukana, kuolevatko sitten myös liturgiat? Voi olla, että uskovia ei riitä sinne asti tai he muuttuvat välinpitämättömiksi. Heille saattaa riittää ryhmä nimeltä Christians United, johon sitten kuulutaan ympäri sosiaalista mediaa.

On siis erittäin helppo olla tekopyhä näin internetin valtakaudella. Miksi eivät papit kiroa CERNiä ja saarnaa Babylonin portosta, joka vaanii syvällä world wide webin sisällä?

Vastauksen yhdeksi osaksi muodostuu muuttumisen pakko. Myös kirkon on pystyttävä vastaamaan yleisön tarpeisiin, yhteiskunnan haasteisiin ja globaaliseen epätasa-arvoon. Kirkko löi jalkansa eduskunnan oven väliin vuonna 1970, silloin nimellä Suomen Kristillinen Liitto, joskin nykyään sama väliintulija esiintyy Päivi Räsäsen johtamana, kaiken kieltävästä politiikastaan tunnettuna Kristillisdemokraattisena puolueena. Siitä lähtien on kirkko ollut politiikassa puolustamassa siveyskantaansa, mutta eivätpä hekään saisi kunnioitusta 1800-luvun papilta.

Rouva Räsänen käskettäisiin kotiin kutomaan, miehiltä vaadittaisiin erityistä hurskautta ja kenenkään käytös ei siltikään vastaisi sitä, mitä Jumalaa pelkäävältä ihmiseltä odotetaan. Pappi haluaisi nopeasti takaisin huomatessaan, etteivät edes vannoutuneimmat kristityt ole sitä, mitä heidän pitäisi olla.

Toisaalta, voiko määrittää oikeaa ja väärää tapaa uskoa? Sehän vain aloittaa sodan ja konfliktin, syynä yhtä naurettava kuin kiista Tyrannosaurus Rexin ilmestymisestä todellisen New Yorkin Times Squarelle. Siispä tyydytään me palauttamaan pappi omaan aikaansa, mutta otamme neuvosta vaarin ja jätämme rouva Räsäsen kotiinsa kutomaan.

Liian lähellä

Kuiskaan hiljaa:
"Minä rakastan sinua"

Sinä et kuule. Naurat ystävällesi, minä punastun. Et huomaa sitä, ja olen siitä onnellinen. Ehkä näin on parempi, mietin. Olen sinuun mieltynyt, mutta annan sen olla. Riittää kun näen sinun hymyilevän. Jos kuulen äänesi, katoan. Kun palaan takaisin, vaivun muistoihin.

En tiedä koskeeko käsi oikeasti olkaani, siltä se tuntuu. Näen vain sinut, mustavalkoisten muistojeni keskellä väripilkkuna, hymyilevänä.

Kuiskaan uudelleen:
"Sinua rakastan"

Sinä vastaat:
"Sen tiedän"

Hämmennyn.

Oletko sinä oikeasti siinä? Et tietenkään. Katoat kun herään todellisuuteen.

Sinun todellisuuteesi.

Sinä teet tästä kiinnostavan, minusta hieman hassun. Vilkaiset ohitseni, hassutat hieman lisää. Hymyilen. Päässäni hassuilen, vaikka vain hymyilen. Mieleni tekisi silittää, halata, vaan käsieni päälle istun.

Olet liian lähellä.

Nemo

 (This thor's day we take a trip to the year 2013 and Jasper, Canada. I wrote this poem during the world café)

I've been made of forgotten words
Imaginary sights at the end of the flashlight
Like this young man with dark hair
and eyes no emerald green

My heart beats too slow
so no one could never know
What I feel
when the night gets dark
You can see tracks of my tears
coming from my greatest fears

I want to hop the world three times around
then sleep and never wake up
Sometimes wondering will someone
at some place and time
Make me feel loved
Will someone
at some place and time
Notice what I'm doing to myself


Forgotten words
Dead languages
That's what I'm made of
That's what I am
No one
in the eternity

Kun makaan lattialla pimeässä ja joku huutaa,
tunnen eläväni.
Katto on jossain tuolla,
korkealla,
mutta
en näe
enkä
kuule.

Minä välitän

Jotain särkyy, jotain korjaantuu.

Hän ei tule koskaan enää olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää olevansa yksin ja tietää, tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee etteivät he välitä.

Sillä eihän kukaan välitä.

Vain pieni osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä, mutta en voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.

Nyt on liian myöhäistä.