Nojailen aitaan

Hei sinä,
sinä niin.

Mitä olet mieltä, onko elämässä mitään järkeä? Ei tarvitse päättää nyt heti, kyllä minä selviän. Lähinnä tyhjiä toimittelen, tähän aitaan nojailen ja sinua katselen. Tohtorinviittani heiluu tuulessa, samaan tahtiin kuin kaura kumartaa. Varjoni kuikuilee ylitseni, ylitsesi. Pidän siitä miten sinä hymyilet. Olet vähän kuin tuo auringonsini taivaalla pääsi yläpuolella. Tai tuo ruosteinen vanha penkki, jolla istut tienreunassa potkiskellen hiekkaa. Mikä maalaismaisema, sinä istumassa ruostuneella penkillä kuivan hiekkatien reunassa. Maalaisin taulun jos osaisin. Sinä varmaan osaat, ainakin epäilen niin. Minä en osaa kuin laulaa ja tanssia, kirjoitankin hätinä vain. Aku Ankan taskukirja makaa ojassa, joltain lapselta kait pudonnut. Nostaisit sen ylös, sillä rakastathan auttaa ketä tahansa.

Heiluttelet jalkojasi, mokomakin kärsimättömyys. En tiedä ketä odotat, minuun et kuitenkaan katso. Olisin tässä hyvää juttuseuraa, mutta ei sitten jos ei kelpaa. Tyytyväisyys tilanteeseen onkin yliarvostettua. Olen hieman katkera, jos et ole huomannut. (Höm höm, Dolores hyvä otatko pastillin?)

Kolmatta päivää istut siinä ja heiluttelet jalkojasi. Ja kolmatta päivää minä toljotan sinua. Olisi kiva välillä vähän vaihtaa tilannetta. Jos vaikka istuisit ojan pientareella maassa, aitaan nojaten. Voisit vuorostasi toljottaa minua, se voisi olla mukavaa. Heiluttelisin jalkojani ja tähyilisin kaurapeltoa.

Ei minua tarvitse kuunnella, se oli vain ehdotus, ystävä hyvä. Tai ystävä ja ystävä, emmehän me ole edes jutelleet.

Terveisin minä,

minä vain.