(En kuollaksenikaan muista, oliko aineena äidinkieli vai uskonto, mutta tuollainen esseeotsikko annettiin ja sanottiin että kirjoita siitä kotona. Itsehän en tietenkään kotona kirjoittanut, vaan liittokokouksessa kun oli parhaillaan äänestelyt menossa enkä ollut vielä virallisesti Keskustanuori. 60 pistettä sain silti tästäkin)
Jos 1800-luvun pappismies tuotaisiin nykypäivään, hän luulisi joutuneensa helvettiin.
Lyhyet hameet, läpinäkyvät paidat, naisten housupuvut, vapaa kanssakäyminen sukupuolten kesken ja sodomia. Raha ja seksi pyörittävät tätä paikkaa, jota hän kerran kutsui kodikseen.
Noitia, hinduja, muslimeja ja uskonnottomia. Puolityhjät kirkot, palvotut laulajat ja ihmisten yhteisöttömyys järkyttäisivät tätä Herran miestä. Kaikki hänen aikansa hyveet ja varjeltu hyvä käytös ovat vuosien saatossa kuluneet evolutiivisen eroosion myötä häpeälliseksi röyhkeydeksi ilman auktoriteetillista kunnioitusta.
Tällainen ajatusleikki on helppo tapa verrata eri aikojen uskonnollisuutta sekä huomata, kuinka paljon osittain hyviäkin asioita olemme unohtaneet. Siitä huomiona papin järkyttynyt ensi-ilme, joka on sekoitus kulttuurishokkia ja epäuskoa.
Eihän hän voinut uskoa, että näin moni luopuu Jumalasta. Myöhemmin kun hänelle kerrotaan laeista, jotka takaavat uskonvapauden, on hän hämmentynyt. Kohteliaisuudesta hän esittää hyväksyvää, mutta kun hänet viedään seurakunnan nuorten tapahtumaan, ei hän voi olla ilmaisematta mielipidettään.
1800-luvun kirkkoherra syyttäisi jokaista nykykristittyä rienauksesta ja tekopyhyydestä, sillä suurin osa kristityistä kantaa ristiä vain tavasta. Muuten ei Jumala heidän elämässään näy, mikä tuntuu uskomattomalta. Miksi perhe ei lue yhdessä Raamattua? Miksi kukaan ei siunaa itseään, saatika sitten ruokaansa?
Jos nämä ihmiset kerran uskoivat, missä olivat ristit heidän seiniltään? Kodin seinät ovat täynnä tauluja, mutta mikään niistä ei esitä Jeesusta. He kiirehtivät sunnuntainakin töihin. Siinä on vaikea yrittää selittää, että nykyään ei olla niin hirveän tarkkoja Raamatun suhteen.
Kyllä, pyhän kirjan joustamattomista pyhistä säännöistä voidaan joustaa, jos vain ihminen niin haluaa. Jopa 1800-luvulta kotoisin oleva mies tietäää, mitä on kaksinaismoralismi ja näkee sitä kaikkialla ympärillään ihmisten vaatiessa toisiaan uskomaan tähän samaan Jumalaan.
Monoteistisen kristinuskon älyvapaa moralisointi syö pohjaa itseltään. Kaikki haluavat olla oikeassa ja 'koska minä olen minä niin minun asiani on pääasia' -tyylinen mentaliteetti blokkaa reiluuden, niin loppujen lopuksi kukaan ei kuuntele ketään, edes itseään. Siispä miksi he kuuntelisivat Jumalaakaan? Nopeasti tämä pappi huomaa olevansa tyytyväinen omaan aikaansa, sillä silloin pyhitettiin sunnuntai, käytiin kirkossa ja kotoa löytyi enemmänkin kuin yksi risti sekä muutama uskonnollinen maalaus.
2000- ja 1800-lukujen tärkein ero ei ole housupuvun käyttäjässä tai vapauskäsityksessä, vaan uskonnon harjoittamisen säntillisyydessä. 1800-luvulla saatoit kuolla epäiltynä noituudesta, kun taas 2000-luvulla noituus on täysin hyväksyttävä asia ja meediot ovat valjastettuina television käyttöön. 2000-luvulla ei kivitetä, hirtetä tai polteta ketään Raamatun käskyjä rikkonutta. Edes häpeäpaalu ei ole vaihtoehto, kun taas papin omassa ajassa hirtot, häpeäpenkit ja elävältä poltot eivät olleet kummallisia.
Nykyään uskontunnustukseksi näyttää käyvän myös Facebookissa tilasta, kuvasta tai sivusta tykkääminen sekä jako muille käyttäjille. Miksi siis liturgiat? Ovatko ne reliikkejä, osa vanhojen ihmisten arvostamaa kulttuuriperinnettä? Säilytämmekö niitä vain heitä varten? Kun 1900-luku kuolee ihmisten mukana, kuolevatko sitten myös liturgiat? Voi olla, että uskovia ei riitä sinne asti tai he muuttuvat välinpitämättömiksi. Heille saattaa riittää ryhmä nimeltä Christians United, johon sitten kuulutaan ympäri sosiaalista mediaa.
On siis erittäin helppo olla tekopyhä näin internetin valtakaudella. Miksi eivät papit kiroa CERNiä ja saarnaa Babylonin portosta, joka vaanii syvällä world wide webin sisällä?
Vastauksen yhdeksi osaksi muodostuu muuttumisen pakko. Myös kirkon on pystyttävä vastaamaan yleisön tarpeisiin, yhteiskunnan haasteisiin ja globaaliseen epätasa-arvoon. Kirkko löi jalkansa eduskunnan oven väliin vuonna 1970, silloin nimellä Suomen Kristillinen Liitto, joskin nykyään sama väliintulija esiintyy Päivi Räsäsen johtamana, kaiken kieltävästä politiikastaan tunnettuna Kristillisdemokraattisena puolueena. Siitä lähtien on kirkko ollut politiikassa puolustamassa siveyskantaansa, mutta eivätpä hekään saisi kunnioitusta 1800-luvun papilta.
Rouva Räsänen käskettäisiin kotiin kutomaan, miehiltä vaadittaisiin erityistä hurskautta ja kenenkään käytös ei siltikään vastaisi sitä, mitä Jumalaa pelkäävältä ihmiseltä odotetaan. Pappi haluaisi nopeasti takaisin huomatessaan, etteivät edes vannoutuneimmat kristityt ole sitä, mitä heidän pitäisi olla.
Toisaalta, voiko määrittää oikeaa ja väärää tapaa uskoa? Sehän vain aloittaa sodan ja konfliktin, syynä yhtä naurettava kuin kiista Tyrannosaurus Rexin ilmestymisestä todellisen New Yorkin Times Squarelle. Siispä tyydytään me palauttamaan pappi omaan aikaansa, mutta otamme neuvosta vaarin ja jätämme rouva Räsäsen kotiinsa kutomaan.
