Tässä kun olen käynyt läpi järkyttävää läjää mun vanhoja tekstejä niin vuorotellen hämmästellyt onko tää mun teksti ja kauhistellut että oonko oikeesti ollut näin nolo ja huono. Jaoittelin niitä kolmeen pinoon, uudelleenkirjoitettavat, throwback thursday -matsku ja julkaisukelpoiset. Kauan aikaa mietin, kehtaanko julkaista kaikkia tbt-kekoon joutuneita, koska ne on oikeasti aivan hirveitä. Perustin tämän blogin alunperin sekalaisten tekstieni kaatopaikaksi, mutta loppujen lopuksi tästä taisikin tulla ihan oikeasti väylä saada omia tekstejä esille muuallekin kuin fanfictionfoorumeille.
Tämä on osalta myös tapa tarkkailla omaa kehitystä ja purkaa tätä sanojen sekamelskaa, joka mun päässä pyörii 24/7. Siispä päätin, että jos mulla on kerran rohkeutta julkaista mun hyviä tekstejä, on mulla pakko myös olla rohkeutta julkaista niitä huonojakin. Ennen kaikkea haluan näyttää teille sen, että aina ei vain tule tasaista laatua ja alku on hankalaa ja kökköä, mutta mitä enemmän jaksaa panostaa ja kirjoittaa, sitä paremmaksi tulee.
Seuraavaksi keskitason historiikki:
Mun kirjoitustaipalehan alkoi kolmosluokalla, kun oli vapaa aihe ja saatiin kirjoittaa ihan mistä vaan. En edes tiedä miksi aloin kirjoittaa Jadesta, mun silloisesta mielikuvitusystävästä. Muistan vaan, että olin silloin todella yksinäinen ja todella itsetuhoinen, koin etten pysty luottamaan kehenkään muuhun kuin Jadeen. Mun omaan mielikuvitukseen, joka osasi sanoa ne sanat joka sai kivun hetkeksi pois. Periaatteessa siis itse puhuin järkeä itselleni, joskaan en sitä silloin tajunnut. (Nykyään en tarvi siihen mielikuvitusolentoja, puhun usein itsekseni ääneen ja jostain kumman syystä ihmiset pitää sitä outona. Onko niin väärin kommunikoida ääneen itsensä kanssa?)
Jokin siinä sai mun kirjoituslukon aukeamaan ja sille tielle aikalailla jäin, vaikka taukoja onkin ollut niin päiväkirja on ollut loistava reflektointivälineen lisäksi kirjoitustaidon ylläpitäjä. Noin kakkosluokkalaisesta oon pitänyt aika säännöllisen epäsäännöllisesti päiväkirjaa, mikä tavallaan ottikin Jaden paikan. Mutta siis, takaisin siihen aineeseen, joka sai suuret kehut mun silloiselta opettajalta. Minna ei yleensä lukenut aineita ääneen, mutta sen hän luki ja antoi miltei täsmälleen saman palautteen, minkä minä näin yli kymmenen vuotta myöhemmin annoin eräälle oppilaalleni.
Minnan kannustus sai mut kirjoittamaan aina vaan lisää, mutta siirryin enemmän fanfictionin pariin koska en ollut ihan valmis luomaan omia hahmoja. Se on ihan ymmärrettävää, ihmistuntemus ei yhdeksänvuotiaana ole ihan huipussaan. Joten ensin käytin hahmoja, jotka tunsin läpikotaisin. Harry Potter, Draco Malfoy, Ronald Weasley, Hermione Granger... Myöhemmin mukaan tuli myös bändeistä kirjoitettua fanfictionia, mutta se tuli paaaaaaaaljon myöhemmin. Tässä vaiheessa vielä ääliöhuumori ja superkliseinen draama oli se juttu.
Yläasteella mukaan tuli sitten angst. Ahdistus, itsetuhoisuus ja muutenkin kamalat ajatukset pyöri päässä. Erään nimeltä mainitsemattoman koulukuraattorin takia en saanut apua ongelmiini, joten ne pahenivat ja Jade oli todellakin taakse jäänyttä elämää. Ensin elämään tuli Anna. Kun Annasta pääsi miltei eroon, kuvioihin astui Bella. Koko yläaste ja vielä lukionkin, mulle neuvoja antoikin Anna ja Bella vuorotellen. Ihmismieli on jännittävä asia. En oikein ymmärrä itsekään, kuinka ihmismieli voi noin vain kääntyä itseään vastaan. Ehkä se selviää terapiassa.
Lukiossa kirjoittaminen vaihteli todella lyhyistä mininovelleista runoihin, joskin fanfiction pysyi vielä siinä rinnalla. Ja pysyy luultavasti aina, koska se on mukavaa vaihtelua. Siinä ei tarvitse muistaa ja tarkistella koko ajan kumpi oli hetero ja kummalla oli viiva silmässä ja sitä rataa.
Huh, olipa loppujen lopuksi pitkä historiikki kaikilla sivujuonteillaan. (By the way, jos teitä hämmentää Anna ja Bella, niin malttakaa odotta, työ tapaatte heidät vielä tekstien kautta ennemmin tai myöhemmin)
Ja tämä kaikki vaan siksi, että voin selittää miksi julkaisen hävyttömän huonoja tekstejä joskus tulevaisuudessa. Yup, tarinankertojuus on selkeästi imeytynyt selkäytimeeni.
