Puhumattoman puhe

(Symppaan kovasti tätä Klamydian biisiä. Se tuntuu niin tutulta. Siksi se tuntuu sopivalta myös tämän puheen taustalle, ainakin omasta mielestäni)

Nyt kun on lukio virallisesti ohi ja lakki päähän painettu, niin voi ehkä kuitenkin suoda muutamia ajatuksia lukion suuntaan.

Seinäjoen lukio.

Neljä vuotta.

2011-2015

Näihin neljään vuoteen mahtuu paljon. Paljon enemmän kuin niihin kolmeen, joiden aikana oli alun perin ajatus valmistua. Onneksi en valmistunut. Niin paljon on tapahtunut pelkästään tänä vuonna.

Lukion neljännellä Elli, Sara, Katariina, Katri, Rebecca, Nuppu, Roosa, Ada, Jenniina, Nea, Siiri, Juliana, Silja, Jenny, Karita, Terhi, Petra.

Lukion neljännellä sain nauraa AB-aulassa niin lujaa, että käytävän varrella olevissa luokissakin kuultiin.

Lukion neljännellä perustin hetkellisesti yrityksen.

Lukion neljännellä pääsin näyttelemään kaupunginteatterin näyttämölle.

Lukion neljännellä sain tutustua ihmisiin joiden en olisi uskonut pitävän minusta.

Toisaalta, myös aikaisempina vuosina tapahtui paljon.

Lukion ensimmäisellä otin ensimmäiset teatteri-ilmaisun kurssit.

Lukion ensimmäisellä tutustuin heti ensimmäisellä tunnilla ensimmäisen kerran.

Lukion ensimmäisellä tutustuin moneen muuhunkin.

Lukion ensimmäisellä Johanna auttoi minut ulos.

Lukion ensimmäisellä Sinikka, Ida.

Lukion toisella Elli, Casper, Frans, Jonna, Jenni, Tuippe, Miiro, Elina, Aleksi, Taru, Solja, Olga, Maija, Vilma, Renée, Shailley, Alex, Helmiina, Cody, Alex, Santeri, Petteri, Maija, Roosa, Santtu.

Lukion toisella oli Kuvia ja Harhakuvia ja lausuin runoja.

Lukion toisella oli ensimmäinen teatterin lukiodiplomi.

Lukion toisella matkustin ensimmäistä kertaa lentokoneella, Kanadaan.

Lukion toisella ohjelmoin robotille liikkeitä.

Lukion toisella oli kirjasto.

Lukion kolmannella oli vakiopöytä.

Lukion kolmannella oli Eko-Hamlet.

Lukion kolmannella Tiia, Piia, Sara, Michele, Kristian, Mirella, Jenna, Jussi, Kaisa, Markus, Riina, Elli, Roosa.

Hauskat hetket, hillitsemättömät naurukohtaukset, paniikkikohtaukset ja ahdistavat liikuntatunnit. Kaikki mahtuvat näihin. Onneksi sain taitavat ja asiansa osaavat liikunnanopettajat, joiden ansiosta saatoin suorittaa kyseiset kurssit loppuun. Inhoni kyseistä ainetta kohtaan ei kadonnut ja niin kauan kuin vain voin välttää ryhmäliikuntaa, vältän sitä. Ilman Jarnoa ja Jaanaa en olisi kuitenkaan saanut eilen lukion päättötodistusta. Kiitos.

Omassa henkisessä kasvussani seinäruususta seinägladiolukseksi teatteri-ilmaisu on ollut avainosassa. Useampaan kertaan käydyt peruskurssit, kaksi diplomia ja omalle sisäiselle lapselle hyväksynnänsaanti ovat tuoneet niin paljon valoa synkkään komeroon henkisten portaiden alla. Kiitos Johanna ja Eikku, meidän pienensuuren päiväkotiteatteriprojektimme ohjaaja, olette tehneet korvaamattomia.

Olen kaikkien näiden kurssien aikana saanut tutustua myös mahtaviin opettajiin, joista osa on ryöminyt salakavalasti lähelle sydäntä. Olen nähnyt läheltä niitä ihanneopettajia, joista jotkut muut saavat vain lukea. Olen saanut tutustua ihmisiin, jotka koepapereidemme lisäksi huolehtivat sydämistämme. Opettajan työ on aliarvostettu, eikä monikaan ymmärrä sen rankkuutta. Ehkä siksi osa opettajista haluaa pysyä henkisesti kauempana oppilaista. Nyt olen tutustunut opettajiin, jotka vain lisäävät työnsä rankkuutta ja auttavat apua tarvitsevia muutenkin kuin luokassa.

Näiden neljän vuoden jälkeen voin kehua Seinäjoen lukiota.

Apua tarvitseva saa sitä, jos vain osaa kysyä. Kukaan ei tunge nenäänsä asioihisi töykeän röyhkeästi. Sinua auttavat ihmiset eivät kerro asioitasi eteenpäin, jos sanot ettet sitä tahdo. Oli ihanaa, kun viimeinkin olin koulussa, jonka terveydenhoitaja otti minut vakavasti. Kiitos, Anne, niistä lukuisista kerroista kun olen jos johonkin vaivaan apua kaivannut ja olet auttanut ja uskonut. Kertaakaan en ole joutunut lähtemään siksi, että minua ei uskottu.

Haluan myös kiittää laitoshuoltajia, joiden kanssa vietin aikaisia aamujani. Oli mukava jutella heille ja olen myös kiitollinen, että he jaksoivat ja jaksavat siivota epäsiistien lukiolaisten jäljet. Kyllä, joinain päivinä myös minä kuuluin niihin epäsiisteihin lukiolaisiin.

Kyllä.

Suosittelen Seinäjoen lukiota.

Kiitos näistä vuosista.

♥

En kommentoi

Totuutta ja tehtävää
siinä merkitsevä katse

"Uskallakin"
"Et sitten"
"Voi ei"
"Voi kyllä"

Olisipa jotain vahvempaa
en kiinnittäisi niin paljon huomiota
yhteen seikkaan
Siihen
joka aikanaan,
ja vieläkin,
sai maailman
pysähtymään

Ilta pysähtyy
sydän sykkii
poskien puna on jo huvittavaa
Jonain päivänä
en enää häpeä
Mutta se päivä ei ole tänään

Nyt ei ole se ilta

Suomiviihde on paskaa

"Suomalaiset televisiosarjat ovat paskaa.

Suomalaiset elokuvat ovat paskaa.

Suomalainen stand up on paskaa.
Suomalainen viihde on paskaa."

Tämä on se tuttu rimpsu. Olemme tottuneet kuulemaan ja hokemaan tätä samaa mantraa ajattelematta sen kummemmin sen tarkoitusta. Olemmeko muka oikeasti sitä mieltä, että kaikki kotimainen viihde on perseestä ja ihan paskaa ja yhyy?

Suomalaisten elokuvien katsojamäärät ovat olleet pienessä nousussa, mutta potin on räjäyttänyt Mielensäpahoittaja (2014). Viime vuonna se keräsi ennätysmäärän katsojia ja nosti kotimaisen elokuvan jälleen puheenaiheeksi. Napapiirin sankarit -elokuvasta (2010) alkanut suomielokuvan nousujohdanne ei siltikään ole huimaa, sillä seuraava menestyjä tuli vasta 2013, 21 tapaa pilata avioliitto. Yksittäisiä elokuvia ei käydä katsomassa paljon, mutta hyväksi todettu elokuvasarja vetää katsomot kerta toisensa jälkeen vähintäänkin puolilleen.

Tällä hetkellä sellainen on Vares. Jokaista Varesta odotetaan innolla, eikä ihme. Näyttelijöiden suoritukset ovat laadukkaita ja kaikkeen on kiinnitetty tarkkaa huomiota. Sarjan päähenkilöä Jussi Varesta näytteli aluksi Juha Veijonen, hyvin taitava ja kokenut näyttelijä, mutta hän joutui jättämään roolin henkilökohtaisista syistä. Isoihin saappaisiin astui Antti Reini. Yleensä näin suuri muutos näyttelijäkaartissa tarkoittaisi kuoliniskua, mutta Antti Reini onnistui täyttämään odotukset ja ylittämäänkin ne reilusti, vaikka sen ei pitäisi olla mikään yllätys.

Suomi on täynnä taitavia näyttelijöitä, kirjoittajia, ohjaajia, kuvaajia ja leikkaajia.

Suomi on täynnä viihteen ammattilaisia.

Silti jokainen onnistuminen yllättää.

Putous, Vedetään Hatusta ja Luojalle kiitos! ovat uusia suosittuja komediasarjoja. Koko perheen katsottavia, joiden eteen keräännytään iltaisin. Niille nauretaan niin että vatsa kramppaa ja kyyneleet valuvat silmistä, niiden vitsejä ja hauskoja tilanteita toistellaan ja käydään läpi niin töissä kuin koulussakin. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kuulee ihmisten valittavan miten tylsää ja yksipuolista niiden sisältö on. Niissä esiintyvät ihmiset eivät harrasta niissä esiintymistä, vaan tekevät sitä vakavissaan ammatikseen. He tekevät parhaansa, että saisimme pitää tauon hektisestä elämästämme ja nauraa huolet pois, mutta arvostavatko ihmiset sitä? Aikoinaan kun Parempi myöhään (1979) oli uusi ja kova juttu, arvostettiin sen huonoimpiakin sketsejä. Hyväksyttiin se, ettei aina voi onnistua ja nautittiin sitten niistä omasta mielestä onnistuneista sketseistä. Nykyään yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että jos yksi sketsi sketsisarjassa ei toimi niin koko sarja on pilalla. Vaaditaan täydellisyyttä.

SYKE, Nymfit, Hinnalla millä hyvänsä ja Mustat lesket taas edustavat uutta draamatuotantoa. Nymfit-sarjan oikeudet on jopa myyty toiseen maahan. Mitä se kertoo? Se kertoo siitä, että jotain on osattu tehdä oikein. SYKE taas on itkettänyt ihmisiä koskettavilla juonenkäänteillään ja se on draamasarjassa tärkeää, herättää ihmisten tunteet hahmoja kohtaan. Se ei vain tunnu olevan tarpeeksi. Mikään sarja ei tunnu kelpaavan, mutta surkeampikin menee jos se vain sattuu olemaan ulkomaalainen.

Miksi valkokankailla ja televisiossa kotimaista karsastetaan?

Onko nykyään häpeällistä pitää suomalaisista elokuvista ja televisiosarjoista?

Salatut Elämät on yksi ikuisista kiistakapuloista. En voi kieltää, ettenkö itse pitäisi sen juonenkäänteitä jo moneen kertaan läpikoluttuina ja lähinnä turhauttavan tylsinä, mutta toisaalta Salatut Elämät on ensimmäinen draamasarja, jota katson ihan vain seuratakseni näyttelijöitä. Ne ihan "normaalit" hahmot ovat vähän tylsiä ja tasapaksuja, eivätkä hirveästi tuo haasteita näyttelijöille (paitsi Ismon tapauksessa, siinä on ollut ihan järjettömästi haasteita ja Esko Kovero on suoriutunut niistä mainiosti), mutta "pahikset" ovat haastavia ja usein heitä näyttelevät vaikuttavat paljon taitavammilta. Kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi joskus halunnut heitellä Teemu Lehtilää (Aaro/Eero Vaalanne) tai Sami Uotilaa (Aki Nikkinen) ympäri seiniä sarjassa tapahtuvien asioiden takia. Itse asiassa muutama viikko sitten totesin parhaalle ystävälleni, että Severiä näyttelevä lapsi on kyllä harvinaisen hyvä näyttelijä, ikinä ei ole tullut niin voimakasta ja aggressiivista turhautumista kehenkään lapsen näköiseenkään. Siitä pojasta tulee vielä hyvä näyttelijä.

En tiedä mitä me suomalaiset oikein odotamme kotimaiselta viihteeltä, mutta selkeästi liikoja. Ulkomaisista elokuvista menee kyllä kaikki maailman American Piet ja Sacha Baron Cohenin aikoja sitten vanhentuneet alatyyliset vitsit. Roskaviihde on laatua niin kauan kun se on ulkomaista. Kotimainen viihde on roskaa siksi, että se on Suomesta, eikä siten ole hyvää. Mistä tämä ylimitoitettu itsekriittisyys juontaa juurensa?

Minusta on alkanut pikku hiljaa tuntua, että Suomessa on hankalaa olla ammattilainen viihteen saralla.