Elämän tarkoitus on neljäkymmentäkaksi

(Hyvää Mabonia kaikille blogini lukijoille!)

Muut pitävät sitä omituisena, mutta minulle se on täysin normaalia.

Niin paljon kuin vihaankin matematiikkaa, minä myös rakastan sitä. Vihaan laskujen ja yhtälöiden ratkaisua, koska arvostan niiden kauneutta. En halua rikkoa mitään mitä pidän kauniina, siksi jätän kukat maahan, en vie kimmeltävää lunta sisälle enkä tallo voikukkia. Silti minun on joka matematiikantunti ja läksyhetki turmeltava sitä yksinkertaista kauneutta, jonka yhtälö muodostaa.

Gematria nojaa lukuihin, lukuihin jotka pyörittävät yhteiskuntaa ja maailmaa ylipäänsä. Kaikki perustuu matematiikkaan, jonka avulla fysiikka selvittää miten mikäkin asia toimii. Ilman matematiikkaa maailma ei pyöri. Gematria kertoo meille, miksi elämän tarkoitus on neljäkymmentäkaksi. Douglas Adamsin loistava oivallus tuoda totuus viihteen kautta esille.

Neljäkymmentäkaksi tarkoittaa matematiikkaa.

Minä välitän

Jotain särkyy, jotain korjaantuu.

Hän ei tule koskaan enää olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää olevansa yksin, ja tietää tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee etteivät he välitä.

Sillä eihän kukaan välitä.

Vain pieni osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä, mutten voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.

Nyt on liian myöhäistä.