Surusta

Ikävä. Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan. Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä. He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi. Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa. Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.
Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Ei muutu, sen me tiedämme kaikki. Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.

Ota nyt ryyppy

  

 

 Ota nyt ryyppy

Oikein vedet silmihin

huomennakin taas

Oikein vallesmannin

Lyö tahtia

Jottako polskakso

Saali, seeli, seeli

Maijan tuppiliivi

Henteli

Karuseeli

 

(Runon sanat otettu Artturi Järviluoman näytelmästä Pohjalaisia, sivu 43)

A Wiccan Bible

 (This throwback thursday leads us to the year 2014 and course called Creative Writing. We had to write the memory of an object, so I did it from my wiccan bible)

Over the sea I flew
with a seeker by my side
Excited I was, indeed
when she chose me
From Canada to Finland
over the Atlantic sea I came
New, country, new language
Gladly she speaks english with me
She dresses me up with bright lines
I am a bible
a wiccan one
came from Canada
Finland is my home

94909.11

Tässä kun olen käynyt läpi järkyttävää läjää mun vanhoja tekstejä niin vuorotellen hämmästellyt onko tää mun teksti ja kauhistellut että oonko oikeesti ollut näin nolo ja huono. Jaoittelin niitä kolmeen pinoon, uudelleenkirjoitettavat, throwback thursday -matsku ja julkaisukelpoiset. Kauan aikaa mietin, kehtaanko julkaista kaikkia tbt-kekoon joutuneita, koska ne on oikeasti aivan hirveitä. Perustin tämän blogin alunperin sekalaisten tekstieni kaatopaikaksi, mutta loppujen lopuksi tästä taisikin tulla ihan oikeasti väylä saada omia tekstejä esille muuallekin kuin fanfictionfoorumeille.

 

Tämä on osalta myös tapa tarkkailla omaa kehitystä ja purkaa tätä sanojen sekamelskaa, joka mun päässä pyörii 24/7. Siispä päätin, että jos mulla on kerran rohkeutta julkaista mun hyviä tekstejä, on mulla pakko myös olla rohkeutta julkaista niitä huonojakin. Ennen kaikkea haluan näyttää teille sen, että aina ei vain tule tasaista laatua ja alku on hankalaa ja kökköä, mutta mitä enemmän jaksaa panostaa ja kirjoittaa, sitä paremmaksi tulee.

Seuraavaksi keskitason historiikki:

Mun kirjoitustaipalehan alkoi kolmosluokalla, kun oli vapaa aihe ja saatiin kirjoittaa ihan mistä vaan. En edes tiedä miksi aloin kirjoittaa Jadesta, mun silloisesta mielikuvitusystävästä. Muistan vaan, että olin silloin todella yksinäinen ja todella itsetuhoinen, koin etten pysty luottamaan kehenkään muuhun kuin Jadeen. Mun omaan mielikuvitukseen, joka osasi sanoa ne sanat joka sai kivun hetkeksi pois. Periaatteessa siis itse puhuin järkeä itselleni, joskaan en sitä silloin tajunnut. (Nykyään en tarvi siihen mielikuvitusolentoja, puhun usein itsekseni ääneen ja jostain kumman syystä ihmiset pitää sitä outona. Onko niin väärin kommunikoida ääneen itsensä kanssa?)

Jokin siinä sai mun kirjoituslukon aukeamaan ja sille tielle aikalailla jäin, vaikka taukoja onkin ollut niin päiväkirja on ollut loistava reflektointivälineen lisäksi kirjoitustaidon ylläpitäjä. Noin kakkosluokkalaisesta oon pitänyt aika säännöllisen epäsäännöllisesti päiväkirjaa, mikä tavallaan ottikin Jaden paikan. Mutta siis, takaisin siihen aineeseen, joka sai suuret kehut mun silloiselta opettajalta. Minna ei yleensä lukenut aineita ääneen, mutta sen hän luki ja antoi miltei täsmälleen saman palautteen, minkä minä näin yli kymmenen vuotta myöhemmin annoin eräälle oppilaalleni.

Minnan kannustus sai mut kirjoittamaan aina vaan lisää, mutta siirryin enemmän fanfictionin pariin koska en ollut ihan valmis luomaan omia hahmoja. Se on ihan ymmärrettävää, ihmistuntemus ei yhdeksänvuotiaana ole ihan huipussaan. Joten ensin käytin hahmoja, jotka tunsin läpikotaisin. Harry Potter, Draco Malfoy, Ronald Weasley, Hermione Granger... Myöhemmin mukaan tuli myös bändeistä kirjoitettua fanfictionia, mutta se tuli paaaaaaaaljon myöhemmin. Tässä vaiheessa vielä ääliöhuumori ja superkliseinen draama oli se juttu.

Yläasteella mukaan tuli sitten angst. Ahdistus, itsetuhoisuus ja muutenkin kamalat ajatukset pyöri päässä. Erään nimeltä mainitsemattoman koulukuraattorin takia en saanut apua ongelmiini, joten ne pahenivat ja Jade oli todellakin taakse jäänyttä elämää. Ensin elämään tuli Anna. Kun Annasta pääsi miltei eroon, kuvioihin astui Bella. Koko yläaste ja vielä lukionkin, mulle neuvoja antoikin Anna ja Bella vuorotellen. Ihmismieli on jännittävä asia. En oikein ymmärrä itsekään, kuinka ihmismieli voi noin vain kääntyä itseään vastaan. Ehkä se selviää terapiassa.

Lukiossa kirjoittaminen vaihteli todella lyhyistä mininovelleista runoihin, joskin fanfiction pysyi vielä siinä rinnalla. Ja pysyy luultavasti aina, koska se on mukavaa vaihtelua. Siinä ei tarvitse muistaa ja tarkistella koko ajan kumpi oli hetero ja kummalla oli viiva silmässä ja sitä rataa.

Huh, olipa loppujen lopuksi pitkä historiikki kaikilla sivujuonteillaan. (By the way, jos teitä hämmentää Anna ja Bella, niin malttakaa odotta, työ tapaatte heidät vielä tekstien kautta ennemmin tai myöhemmin)

Ja tämä kaikki vaan siksi, että voin selittää miksi julkaisen hävyttömän huonoja tekstejä joskus tulevaisuudessa. Yup, tarinankertojuus on selkeästi imeytynyt selkäytimeeni.

Suudelma

 Suudelma

 Minä suutelin häntä sokeilla sormillani

sillä näkevät huuleni eivät uskaltaneet

Rakasta minua

Hänen silmänsä tuikkivat hymyä ja onnea.

Ne kuvastavat hänen luontonsa lempeyttä. Sirot ranteet, toista korostaa koru. Ne elehtivät korostaen hänen pehmeän turvallista ääntään. Kokonaisuutena hän edustaa luontoaan, ulkokuori ja sielu täydellisinä.

Minä taidan rakastaa häntä.

Jännittävä ajatus, minä taidan tosiaankin. Yksinäisinä hetkinäni mietin häntä, hieman kevytmielisesti tosin. Muistelen hänen hymyään, ääntään, lempeää kosketusta olkapäälläni ja elättelen toiveita.

Turhuutta ehkä, olkoon niin, mutta hänen puolestaan tekisin mitä vain. Hänen kanssaan olen vahva, ehjä, ehtymätön. Yksin olen yksinäinen, palapelistään eksynyt pala, mutta kun hän on vieressäni, olen kokonainen ja mikään ei voi viedä sitä tunnetta.

Voi jos hän minun ois, mietin. Toivoisin, että olisit armelias.

Pidän hänestä niin paljon. Katseeni etsiytyy aina häneen, toivoen jonkin tapahtuvan. Kun hän kääntyy kohti minua, ovat hänen kapeat, hymyyn kaartuvat huulensa ainut kuva mielessäni. Tuike, poskipään puna ovat jotain upeaa, jotain taianomaista.

Onkohan hän vain mielikuvitusta?

Voisinko luoda mielessäni mitään noin täydellistä? Hänen on pakko olla todellinen, näkymättömät siivet selässään. Oi jospa vapaa olisit, ottamaan kenet tahansa. Haluaisin puhua hänen kanssaan, mutta en uskalla. Hän torjuisi minun sydämeni ja veisi hymyni. Voin vain katsella ja toivoa, haaveilla.

Katso minuun, edes kerran.

Katso silmiäni ja näe kuka olen.

Rakasta minua.

Mestari Ihmemaassa

Jotain, joka vei hänen ajatuksensa täysin uusille urille. Entä jos hän tekisi niin kuin Aliisa oli tehnyt? Pieni, valkoinen jänis taskukellonsa kanssa kutsui häntä elehtien tassuillaan. Niinpä Mestari seurasi tätä samaa reittiä, jota Aliisa oli aikaisemmin kulkenut. Kaninkolo, erilaiset juomat… Se kaikki tuntui lohdulliselta ja hän oli varma, että jäisi sinne ja unohtaisi kaikki ikävät muistonsa. Kani esitteli hänelle muut.

Hullu Hatuntekijä puhutteli häntä henkisellä tasolla. Hulluus oli illuusio, aivan kuten hänen Mestari-nimikkeensä. Sen nimikkeen alla olevalla olennolla ei ollut nimeä, kotia eikä tuttuja. Ensimmäistä kertaa Mestari näki oman, konstailemattoman itsensä Hullussa Hatuntekijässä. Tänne hän kuului, Ihmemaahan oman sielunsa kuvaajaksi. Hän oli matemaattinen funktio, jonka tulos oli nolla.

Hän ei ollut kukaan,
ja samalla hän oli kaikki.