(Ystävänpäivän kunniaksi voin julkaista tämän. Yritän opetella kirjoittamaan jotain muutakin kuin runoja ja teinidraamaa, joten päätin heti lähteä selättämään sitä kaikkein vaikeinta - romantiikkaa. Tästä huomaa selkeästi että kyseessä on aloittelijan teksti, mutta jostainhan sitä on lähdettävä liikkeelle.)
Mietin sinua maatessani pimeässä odottaen unta, väliaikaiskuolemaa. Tuijotan näkymättömissä olevaa kattoa ja mietin miten hengittäisin sinut seuraavan kerran nähdessäni. Kun olen lähelläsi, sydämeni sekoaa rytmissään ja minä kompuroin sanoihini.
Olet minulle rakas. Niin rakas että voisin huutaa sen koko maailmalle, mutta sitä en tee. En ole tyhmä enkä uhkarohkea. En halua tämän illuusion särkyvän ihan vielä, nyt kun pystyn vielä kuvittelemaan sinut viereeni. Sinut makaamassa sängylläni silmät kiinni kuunnellen pehmeitä pianosointuja. Voin kuvitella leukasi kaaren, pörröiset hiuksesi ja suljetut silmäsi. Voin melkein haistaa tuoksusi, joka sekoittuu omaani.
Tämän kuvitelman sinusta haluan säilyttää, koska todellisuus on julma ja kylmä. Ilman ajatusta sinusta minä olen kylmä. Eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. Olemme kaksi ihmistä, niin erilaisia, mutta osittain samanlaisia. Sinun eroavaisuutesi kiehtovat minua, yhteneväisyytemme humalluttavat minut. Ne saavat minut uskomaan johonkin johon luulin kauan sitten pettyneeni. Se pettymys turrutti jotain minussa ja sinä sait sen virkoamaan. Olemalla sinä.
Jos tämä lumous rikkoutuu, rikkoudun minäkin. Minulta viedään jotain rakasta ja lohdullista ja tilalle jätetään vain tyhjä aukko. Se sama, joka oli siinä ennen sinua.
Yritänkö täyttää aukon kuvitelmalla? Onko sillä jotain merkitystä? Ei ainakaan pitäisi, mutta sillä on. Huokaisen ja käännyn kyljelleni.
Ikävöin sinua ja se on typerintä mitä olen tänään tehnyt.
