Mieleni on maalaus: elokuuta 2015

(Seuraava novelli tarjoaa teille pienen vilkaisun neljätoistavuotiaan Justiinan kirjalliseen ilmaisun kokeiluihin ja ajatusmaailmaan. Teksti osallistui Mun elämäni...-kirjoituskilpailuun ja pääsi ihan antologiavihkoseen asti. En kiellä, etteivätkö jotkut ilmaisut ja juonen kulku, puhumattakaan kirjoitusvirheistä joita en korjannut, nolottaisi, mutta se kuuluu elämään. Etenkin, kun tämä on ensimmäinen kerta kun kokeilin olla kertomatta henkilöiden nimiä ja mielenterveyden sairauksia hahmokehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Pidän tätä hyvinkin kehityskelpoisena, ja aion tehdä tästä uudemman version kunhan ehdin.)

Pikkutyttö, joka toivoi enemmän, istui aina sängyn reunalla haaveillen, hymyillen ja suunnitellen.

Isona hänestä tulisi kuuluisa esteratsastaja, jota kaikki rakastaisivat ja joka rakastaisi kaikkia. Hän voittaisi kaikki kilpailut shirenhevosellaan ja hän olisi kaunis. Kaunis ja suosittu.

Silloin, haaveksiessa, todellisuus tuntui vain liian pitkäksi venyneeltä unelta. Kaukaiselta historialta, tylsähköltä sadulta.

Mutta tytön varttuessa todellisuus oli toista, eikä se tuntunut enää vain unelta. Se oli vankila, missä hänen oli pakko kuunnella jokainen ilkea kuiskaus, sillä pakoon ei päässyt. Jokainen valhe, jokainen juoru tuntui pahalta ja ne polttivat kuin helvetti. Kerta kerralta aina vain enemmän. Jokaisella kerralla vuosien varrella kehittyi yksi seinä paksuun muuriin, kunnes tytön oikea minä oli niin paksun muuri suojissa, ettei hän itsekään päässyt sen läpi. Liian myöhään hän tajusi sulkeneensä itsensä ulkopuolelle minuudestaan. Rakentaneensa arkkua itselleen. Iltaisin lohduttomat kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan äänten huutaessa solvauksia hänen päässään.

Tyttö syytti kaikesta itseään, mitä ikinä tapahtuikaan. Hän ei tiennyt miten olisi ollut, sillä jokainen muiden epäonistuminen toi lisää itsesyytöksiä. Lisää solvauksia hänen päähänsä.

'Olisiko hän onnistunut, ellen olisi yskinyt niin lujaa? Voisiko äiti hyvin, jos minua ei olisi?'

Ja hiljalleen hän alkoi murtua sen kaiken seurauksena. Ryhti painui kumaraan, ennen ylväästi ylhäällä ollut leuka painui rintakehää vasten ja hymy katosi huulilta. Eikä sitä näkynyt enää hänen silmissäänkään.

Hiljainen tyhjyys otti vallan, öisin suru valtasi hänen sydämensä ja itku tuli liiankin helposti. Ja tyttö häpesi sitä. Voi kuinka hän häpesikään heikkouttaan! Sääli oli hänelle kirosana, eikä hän halunnut sääliä osakseen. Hän luuli olevansa tarpeeksi vahva. Tarpeeksi vahva kestämään mitä vaan, pysymään pystyssä mitä ikinä vastaan tulisikaan, mutta eihän se mene niin. Sen hän sai huomata, kun joka ilta hän päätyi etsimään keinoa purkaa tunteensa vahingoittamatta itseään tai muita.

Lopulta hän löysi kynän ja paperia, sanat niihin tulivat kankeasti, mutta kuin itsestään. Siltikään paha olo ei pysynyt poissa. Se vain kasvoi kasvamistaan täyttäen hänet yhä uudestaan, tyhjentäen hänen voimavaransa olemattomiin. Silti hän jaksoi ottaa seinästä tukea ja kävellä eteenpäin horjuen, maailma pyöriessä silmissä. Hän jaksoi yrittää, se tuntui lähes velvollisuudelta. Tyttö tunsi olevansa sen velkaa vanhemmilleen.

Linnut lentävät,

tuulet kuiskailevat,

ihmiset nauravat,

jotkut kuolevat.

Minä haluaisin olla yksi niistä,

jotka taivaalla öisin lentää,

eikä heitä päivällä nää.

Usein unissaan hän näki, kuinka hän yritti saada sisällään olevaa muuria murtumaan. Kädet verillä hän löi ja raapi jättämättä jälkeäkään. Potkut olivat täysin hyödyttömiä, eikä hänellä ollut työkaluja. Tuskin nekään olisivat auttaneet.

Vuosien kuluessa hän tajusi, että joutuisi rakentamaan itsensä uudestaan, aivan alusta asti. Nuoreksi naiseksi keholtaan kasvanut tyttö oli mieleltään vain pikkulapsi, suojelusta vailla. Eikä siitä voinut kertoa kenellekään, hänen täytyi vain yrittää saada kiinni kehityksestään. Hän oli lapsellinen, eikä voinut muuttaa sitä. Muut luulivat häntä vain höynähtäneeksi, eikä hän voinut muuta kuin uskoa. Niinhän lapsi tekee, uskoo mitä tahansa, jos sitä samaa toistaa monta kertaa.

Tyttö, nyt jo teini, uppoutuu kirjoihin pelastaakseen itsensä. Niistä hän sai tietää mitä oli ystävyys ja mitä oli rakkaus. Sen minkä muut saivat oppia leikkien kautta, oppi hän kirjojen ja musiikin. Hän rakasti laulamista ja kirjoittamista. Musiikki siivitti hänet tanssiin, vei mukanaan, sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken.

Kirjoittaessaan hän sai paeta todellisuutta pidemmäksi aikaa, upoten jonkun hahmon sisään ja katsella tämän elämää. Niin hän kulutti aikaansa. Kuvitellen miltä tuntuisi elää jonakin toisena, kuvitellen minkälaista tämän elämä olisi.

Hänen mielikuvituksensa oli hyvin vilkas, eikä se jäänyt huomaamatta hänen teksteistään. Puhuvia eläimiä, yksisarvisia, lohikäärmeitä, noitia, velhoja, enkeleitä, jumalia ja kääpiöitä. Mikä tahansa oli mahdollista hänelle, mikäli hänen edessään oli kynä ja nipullinen paperia.

Kynä saattoi tanssia liuskoilla useita tunteja, eikä hän silloin kuullut eikä nähnyt mitään. Silloin hän oli eristäytynyt täysin maailmasta, kaikki muu, paitsi musiikki, suodattui pois. Oli vain hän, hahmot ja heidän elämänsä. Jotkut tarinat olivat hänestä itsestäänkin naurettavia, mutta niitä oli mukava kirjoittaa, kun taas toiset olivat hänen mielestään upeita. Niitä tekstejä ei ollut paljon, sillä hän oli liian itsekriittinen.

Tyttö ei päästänyt ketään lähelleen, ennen kun eräs poika voitti hänen luottamuksensa täysin. Hän huomasi luottavansa tähän enemmän kuin maahan jalkojensa alla, eikä hän olisi halunnut uskoa sitä itsestään. Mottonahan hänellä oli, tai ainakin oli ollut:

"Älä luota kehenkään, älä edes itseesi", ja siihen asti se oli toiminut. Hän oli pystynyt pitämään itsensä tyynenä ja piilottamaan surunsa mielensä lokeroihin.

Silti poika oli nähnyt hänen lävitseen, nähnyt miten rikki hän oikeasti oli. Kun tyttö kertoi kirjoittelevansa joskus, pyysi poika saada jotain nähtäville ja lupasi olla nauramatta. Seuraavalla kerralla hänellä oli mukanaan runo, mikä hänen mielestään kuvasi häntä itseään mitä parhaimmin:

Tyhjä paperi edessä,

tyhjä ihminen peilissä,

tyhjä peili seinällä.

Ei olen mitään muuta täällä.

Tyhjä tuoli,

tyhjä ihminen,

tyhjä peili,

joka näyttää haljenneen.

Ei ole vierelläni ihmistä,

pakkasyö on kylmä.

Maa on jäässä,

nukahdan,

en ole enää tässä.

Hetken poika oli hiljaa ja yritti hymyillä, kun antoi paperin takaisin tytölle. Poika sanoi sen olevan hyvä, mutta tyttö vain huitaisi kädellään ilmaa. Hän vähätteli itseään, vaikka hän oli pakahtua ylpeydestä. Joku oli pitänyt hänen runostaan! Se sai hänet innostumaan, kirjoittamaan aina vain enemmän. Hänelle oli tärkeää, että juuri tuo poika piti hänen teksteistään. He olivat ystäviä, vaikka vastoinkäymisiä koettiin yhdessä ja erikseen. Vaikka koettiinkin pieni palanen juoruhelvettiä. Sen aikana tyttö olisi halunnut katkaista heidän välinä, sillä hän ei halunnut pojankin kokevan sitä samaa. Hän tiesi, että se johtui hänestä. Kaikka oli hänen vikansa. Niin kuin aina.

Poika ei kertonut koskaan tytölle, ettei pitänyt kaikkea tämän vikana, sillä hän ei löytänyt sanoja. Tyttö ymmärsi sen vasta myöhemmin, valvoessaan yöllä itkien.

Vaikka pojan läsnäolo ja ystävyys olivat helpottaneet paljon hänen elämäänsä, alkoivat illat taas pidentyä. Ne olivat taas alkaneet tuntua liian raskailta, eikä hän pystynyt tekemään muuta kuin itkemään. Hän oli kuullut uusia juoruja itsestään, eikä hän tuntenut oloaan vahvaksi. Ja yhä useammin hänen teksteistään ilmeni halu kuolla. Halu kuolla ja silti yrittää pitää pää pinnalla, mikä oli omituinen yhdistelmä jopa tytön itsenkin mielestä.

Miksi olen vielä tässä, enkä kirkkomaalla, nimenä hautakivessä? tyttö kirjoitti uskonnonvihkoonsa tunnilla. Hän ei ollut enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan, sillä hän oli kokenut sen olevan turhaa. Ei Jumala ollut hänen rukouksistaan huolimatta auttanut häntä. Asiat olivat aina pahentuneet pahentumistaan, kunnes tyttö oli niin solmussa itsensä kanssa, ettei saanut enää edes kirjoitettua. Yleensä silloin poika auttoi hänet ylös vain hymyilemällä ja auttamalla unohtamaan. Nauramalla, vitsejä kertomalla ja leipomalla.

Kukaan, edes poika, ei ollut huomannut miten hänen mielialansa liittyivät hänen syömiseensä. Toki kaikki huomasivat vaikeina kausina lihomisen, mutteivät sen syytä. Tyttö nimittäin söi suruunsa, muttei suklaalevyä niin kuin tytöt yleensä, vaan suklaalevyn ja paljon muuta. Ainut vain oli, ettei hän saanut niitä oksennettua. Hän oli mielestään heikko. Heikko vastustamaan makeisten mukanaan tuomaa helpotusta ja olla silti oksentamatta.

Kerrassaan typerää, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Sille sivulle ei mitään muuta sinä päivänä tullut. Seuraavina päivinä hän kirjoitti paljon.

Viekää joku mut pois,

taitava jos ois,

korjatakin vois.

Turha on kuitenkin edes yrittää,

kun lasinjauho jo silmiä ärsyttää.

Hiljaa hiipiä,

jättämättä jälkiä,

vois mut pois viedä.

Huomaisko kukaan,

kuka kaipaiskaan?

Päiväkirja sai täytteekseen runoja hänen tunteistaan, juoruja hänestä itsestään ja paljon muuta. Kuitenkin yksi lause toistui joka merkinnässä, viikko viikon perään.

Onnellinen olisin, jos huomenna heräämättä olisin.

torstaina, elokuuta 27

Guns

perjantaina, elokuuta 21

Roadtrip

torstaina, elokuuta 6

Pikkutyttö

sunnuntai, elokuuta 2

Pimeä