Lainattu

Levoton tyttö, mikä hymy!

Kaunis, mystinen

Niin kuin ihmiset olevat

myyttinen, koominen

Eevan tyttö

suoraan Narniasta

Salaa tänne tuotu

salaa lainattu

Pian on pakko palauttaa

lainauspäivä tulee vastaan

Elämä

Onni on turhaa ja yliarvostettua
Itse pidän kurjuudesta
Sen tuomasta vapaudesta
ja ajopuista,
jotka varastettiin talvilämmikkeeksi
velkaiseen omakotitaloon
Samaan, jonka piti majoittaa heidät
silloin, kun rahaa olisi roskien lailla
Ja tuuli ei natisuttaisi seiniä
Sitä on elämä
C'est la vie
la la la la la

Hel

Sanon aina

että helvetti jäätyy ennen kuin

Minä löydän jonkun

joka haluaa minun kanssani naimisiin

Salaa toivon,

että joku päivä se helvetti jäätyisi

Elämän tarkoitus on neljäkymmentäkaksi

(Hyvää Mabonia kaikille blogini lukijoille!)

Muut pitävät sitä omituisena, mutta minulle se on täysin normaalia.

Niin paljon kuin vihaankin matematiikkaa, minä myös rakastan sitä. Vihaan laskujen ja yhtälöiden ratkaisua, koska arvostan niiden kauneutta. En halua rikkoa mitään mitä pidän kauniina, siksi jätän kukat maahan, en vie kimmeltävää lunta sisälle enkä tallo voikukkia. Silti minun on joka matematiikantunti ja läksyhetki turmeltava sitä yksinkertaista kauneutta, jonka yhtälö muodostaa.

Gematria nojaa lukuihin, lukuihin jotka pyörittävät yhteiskuntaa ja maailmaa ylipäänsä. Kaikki perustuu matematiikkaan, jonka avulla fysiikka selvittää miten mikäkin asia toimii. Ilman matematiikkaa maailma ei pyöri. Gematria kertoo meille, miksi elämän tarkoitus on neljäkymmentäkaksi. Douglas Adamsin loistava oivallus tuoda totuus viihteen kautta esille.

Neljäkymmentäkaksi tarkoittaa matematiikkaa.

Minä välitän

Jotain särkyy, jotain korjaantuu.

Hän ei tule koskaan enää olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää olevansa yksin, ja tietää tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee etteivät he välitä.

Sillä eihän kukaan välitä.

Vain pieni osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä, mutten voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.

Nyt on liian myöhäistä.

Pahuus maailmassa

(Huomiselle uskonnon etiikan kurssille piti tehdä jokin työ aiheesta 'Pahuus maailmassa'. Koska en osaa mitään muuta kuin mukasyvällistä tekofilosofista kakkandeerusta, niin annan myös teille luettavaksi tämän kerrassaan... omituisen tekstin. Ja ei, en varmaan tajua itsekään tästä mitään kun aamu koittaa, joten kaikki jääkööt teidän omien tulkintojenne varaan. So long and goodnight!)

Pahuus maailmassa

Ihmisen moraalinen käsitys pahuudesta on nuorena mustavalkoinen, on vain hyvää ja pahaa. Kun kasvetaan, harmaan sävyjä ilmestyy ja yhtäkkiä kaikki onkin epävarmaa. Ei  voi tietää, onko tämä harmaata aluetta, mustaa vai valkoista. Silloin on se hetki, kun katoaa sosiaalisen yhteisön paineeseen ja mielipiteeseen. Silloin, kun et ole valmis tekemään itsellesi moraalista astinlautaa, sellaista tarjotaan sinulle. Sitä tarjoavat kristityt, muslimit, wiccat, satanistit ja jopa tiedemiehet. Minne tahansa käännyt, sinulle tarjotaan moraalista ohjenuoraa hopealautasella. Tiskillä voit valita, koota oman Subway-leipäsi tavoin sen käytöskoodiston, joka tuntuu oikeimmalta.

Mala en se.

Absoluuttisen pahat rikokset, jotka ovat kaikkien mielestä vääriä. Vai ovatko? Seitsemän miljardia ihmistä, seitsemän miljardia erilaista vastausta, seitsemän miljardia mielipidettä. Mikä on oikein, mikä väärin. Sinä vastaan minä. Minä sanon, että varastaminen, sinä tappaminen. Kommunikaation kuilu ei kerro, että varastamisella tarkoitan kaikkea. Elämän varastamista toiselta. Asiat voidaan ilmaista monin tavoin, nykyään niiltä ilmaisuilta suljetaan korvat.

Mala prohibita.

Jalan voi myös tukea lakeihin, joita voidaan muuttaa vain useilla monimutkaisilla, byrokraattisilla ja propagandaa täynnä olevilla tavoilla. Julkisen sektorin rikolliset istuvat puku päällä jossain kaukana päättämässä, että poliisilta vähennetään määrärahoja ja täten autetaan yksityisen sektorin rikollisia heidän työssään. Mala en se vai mala prohibita?

Molempia.

Pahuus on sen sydämessä, joka haluaa vahingoittaa. Aiheuttaa mielipahaa, kylvää vihaa ja katkeruutta ja tuhota kaiken kauniin. Mikä on kaunista? Ihmiset. Hyväntuuliset, avoimet ja ystävälliset ihmiset. Kaunista on ilta-aurinko, joka saa bussipysäkillä seisojat hymyilemään itsekseen, joka antaa ihmisen kantaa samaa hehkua.

Pahuus on sitä, että sammuttaa sen hehkun.

Sen voi sammuttaa monella tavalla. Aja ylinopeutta, koska mainioilla maalivahdin reflekseillä ehdit jarruttaa sadan kilometrin tuntivauhdista nollaan metrin aikana. Pieni pää iskeytyy katuun valheellisen megalomanian takia. Varasta toiselta elämä, koska hän yritti sammuttaa sinun hehkusi. Varasta toiselta rahat, koska sinä itse olet liian ylpeä kääntyäksesi sosiaalihuollon puoleen. Tönäise uimataidoton kaveri laiturilta veteen, koska kaikkihan osaavat uida. Jätä tienvarressa ottamatta nelivuotiaan sukulaislapsen käsi käteesi siksi aikaa, että tarkistat Facebookin, koska eihän niin iso ikinä lähde minnekään yksin. Sytytä kaivattu hehku johonkin elottomaan ja jätä se ilman valvontaa. Se valheellinen hehku nielaisee jonkun.

Maailman pahuus piilee siinä, että se sama paha on jokaisella sisäänrakennettuna. Sillä ei ole väliä mistä olet kotoisin, mitä rotua edustat, mikä on seksuaalisuutesi tai mitä söit aamupalaksi, pekonia vai banaania. Sinun yhteiskunnallisella pelipaikallasi ei ole mitään väliä. Se, että olet ammatiltasi poliisi, lääkäri tai lähihoitaja, ei tarkoita etteikö sinulla olisi pahuutta sisälläsi. Se, että olet ammattitappaja, ei tarkoita sitä, etteikö sinulla olisi hyvyyttä sisälläsi.

Karma.

Sitä mitä lähetät, sitä myös saat. Jokainen teko ja jokainen valinta vaikuttaa joka hetkeen. Jokaisessa meissä asuu pieni hirviö, jonka olemassaolon moni haluaa kieltää. Enhän minä ikinä voisi tehdä niin, enkä voisi tehdä näin. Se on mahdotonta, en minä. Sinut on tehty legopalikoista, jokainen edustaa jotain asiaa sinussa. Jokaisella on musta pala, jokaisella on punainen ja jokaisella on sininen. Jokainen teko ja valinta vaikuttaa siihen, alkaako mustasta valua väriä, joka peittää alla olevan kirkkaan värin. Musta pala on aina ylimmäisenä, jotta sillä on mahdollisuus levitä kaikille elämän osa-alueille.

Mustaa legoa ja hirviötä ei voi poistaa, niitä ei voi jättää huomiotta.

Koska sitä on maailma.

Surusta

Ikävä.

Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää, ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan.

Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä.

He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi.

Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa.

Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.

Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi.

Ei muutu, sen me tiedämme kaikki.

Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.

Ja sinä unohdat

Suutele minua rakkaani, kuin tämä olisi viimeinen suudelmamme. Sillä tiedän sen olevan viimeisemme. Sydämeni huutaa, mutten tahdo luopua tästä viimeisestä hetkestä, viimeisistä minuuteista.

Emme ole enää ehjiä, rakkautemme oli tarkoitettu rikottavaksi. Voimme pelastaa toisemme näin, rikkoen sydämemme, riistäen niistä toiset puolet. Yksin olemme puolikkaita, yhdessä kokonaisia. Ymmärrän tämän hetken, ympärillä olevan talviyön kauneuden, mutten ymmärrä miksi uhraamme näin itsemme.

Voisin vain lentää pois, jättää surun jälkeeni.

Lupasin sinulle, etten jätä sinua. Valehtelin, ja nyt se satuttaa. Sanoin sinulle, rakkaani, aina rakastavani sinua. Siinä en valehdellut. Kun nyt irrottaudumme, katson sinua silmiin ja kuiskaan kaiken olleen valhetta. Sydämeni kevenee, huulilleni nousee surumielinen hymy.

Nyt sydämeni ei pidä enää minua maassa.

Emme voi olla yhdessä.

Tahdon olla vapaa.

Kosketan huuliasi sormillani. Sinun on helpompi unohtaa minut, jos vihaat minua. Ja sinä unohdat. Tiedän sen. En rakasta sinun jälkeesi ketään, lennän vain lintuna taivaalle. Silloin tiedät, ettei kukaan muukaan tule saamaan minua.

En olisi kanssasi onnellinen.

Hyviä uutisia.

"Itseisarvo on matematiikkaa ja tarkoittaa luvun käänteislukua. Arvokkuuden voidaan katsoa tarkoittavan itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa. Näistä syntyy Itseisarvokkuus, joka kääntää itsekunnioituksen negatiivisesta positiiviseen. Runoja, jotka kumpuavat syvältä sisältä, joskus omista tunteista ja joskus vain ympärillä riippuvista sanoista"

Uskon, että te olette jo spotanneet minun nimeni joko infoboksista tai muista postauksista. Ja ei, en ole photoshopannut nimeäni ja runokirjani nimeä tuohon Elisa Kirjan e-kirjan kanteen. Kyllä, minulta julkaistiin 22..07.2014 runokirja E-versiona kylläkin.

En ole koskaan ollut mikään e-kirjojen ystävä, koska niihin ei saa, eikä tulla ikinä saamaankaan, sitä samaa fiilistä mitä "oikeassa" kirjassa on. Itse suosin enemmän noita oikeita kirjoja, mutta ajattelin lyödä niin sanotusti jalkaa oven väliin. :'D Onhan tämäkin kyllä aika kiva "kesätyö", teinpä jotain merkityksekästä tänä kesänä, toisin kuin aikaisemmin.

Joten jos minun runouteni kiinnostaa, Itseisarvokkuus löytyy Elisa Kirjan sivuilta ja sen saa sieltä hintaan 9,90€.

Unirunojen luonnoksia

(Lopulliset versiot eriävät täysin näistä, jotka ovat mitä kummallisimmat)

Tappakaa se mitä näette
tapa elitistinen faami
murhaa toivio,
mutta jätä kronoopit rauhaan
Kaaos on kaunis
ja he ylläpitävät sitä
Hyvä sydän ei takaa hyvää päätä
Mutta hyvä pää takaa hyvät rahat
Egoistinen elitismi,
halleluja!
Rikkaudet rikkaille
jotka niillä osaavat leikkiä.



Faamien punamultahallitus
se on työläismafian hyvä alku
Se on We Will Rock You
ja melkein selvä oppositio



Siitä lähdetään, että päässä pirstää
Hyvä vai huono hetki
Ei tietoa
Päätä vain pistää
tutkituttaa pitäisi



Jonain päivänä kipu katoaa
Jonain päivänä minä katoan
koska silloin uusi elämä saa alkunsa
On aika tehdä tilaa uusille
vapauttaa paikka odottavalle sielulle
joka  hengittää

12. A Letter from Death Row

(Tänään something in English. I beg your pardon kaikista kamalista virheistä mitä tuolla vilisee, mmuttamutta. Tosiaan, numero otsikon edessä on sen otsikon numero. En ottanut pois koska muuten se fiilis olisi muuttunut. Enjoy)

 

 

12. A Letter from Death Row

Dear mom and dad,

I’m so sorry I wasn’t that kind of son you wanted. I did my mistakes, some of them too big. Don’t blame my friends, I was the one to make the decision to kill him. They tried to stop me but I didn’t listen.  Mom always said I’m an old oaf who does whatever he wants. Kind of funny it led me to this point.

I just want to say I love you. So much that it hurts. I want you to know, I always wanted to be perfect. It just turned out and I lost my conciousness of right and wrong. You were the best parents boy could have, I just wasn’t the best boy parents could have. I regret all the things I’ve said, did or left undone.
Tell my sisters I love them. Lianna, you’re way too beautiful to waste your time with idiots like me. Brittany, you’re the brightest star our theater could have, but don’t let your intelligence go waste. I love you both and now you know how to help your own sons if they end up being like me.

When they told me I had two options, poison or electrocution, I chose electrocution, because it will hurt. I know that, and I want it. You may think I’ve gone mad or something, but I’m not. Mom, I hurted him and his family so much. It’s unfair to you that you have to lose someone too, but it makes victim’s family feel better. Dad, you always said big boys don’t cry. I’m a man now, and I cry because I fear facing death alone. I’m sorry you can’t meet me in Heaven, but murderers and pagans go to Hell.

Your remorseful son,
Alexander.

Kirje tuntemattomille

Hei, jos aivan varmasti haluat tietää kuka olen, tässä on kirje sinulle.

Olen Iida, kirjoitushetkellä kahdeksantoista (7.8.2013) ja minua kutsutaan Justiinaksi. Olen äidillinen, käyttäydyn vastuullisesti, olen savuton, alkoholia käytän kerran vuodessa enkä paljoa kerralla ja haaveilen kirjailijan urasta. Silti nukun pehmonallen kanssa, katson vapaa-aikanani yksin Ti-Ti Nallea ja Rölliä, kuuntelen lauluja kummastakin, rakastan lastenelokuvia enkä koskaan halua kasvaa aikuiseksi. Opettelen kävelemään korkokengillä, mutta silti pidän kiinni pehmoleluistani. Kukaan ei voi viedä minulta niitä.

Voin punata huuleni, laittaa rajaukset silmiin ja mekon ylle, mutta en siitä miksikään muutu. Yhä rakastan lapsille suunnattuja vanhoja elokuvia, musiikkia ja sitä viatonta suorasukaisuutta. Voitte nauraa minulle, voitte pilkata minua siitä, mutta minä en ole koskaan yksin. Silloinkin kun olen yksin, en ole yksinäinen, koska pehmonalleni pyyhkii kyyneleeni hihaansa ja lohduttaa.

Kun kesäyö sataa kasvoilleni kyyneleitä, minä hymyilen ja levitän käteni. Tervetuloa tuuli, vie minut Mikä-Mikä-Maahan. Käperryn vaatekaapin lattialle, nukahdan sinne ja herään Narniasta. Kun aamulla astun linja-autoon, se muuttuu junaksi ja pian olen Tylypahkassa. Elämäni on rikasta niin kauan kun minulla on mielikuvitukseni.

Minä en tarvitse poikaystävää tunteakseni itseni kauniiksi, tarvitsen siihen vain peilin, oikean valon ja tangle teezerin. Minulle riitää peiton lämmin syleily, parhaan ystäväni lämmin hymy ja auto, jolla ajamme Vaasaan yöpizzalle.

Minulle riittää, että pääsen koulussa kursseista läpi. Tärkeämpää minulle on oppia tuntemaan opettajat ja ammentaa heidän elämänkokemuksestaan tietoa. Oppia tuntemaan heidät persoonina. Minulla on ystäväni, joiden kanssa vietän välitunnit. Heidän kanssaan voin nauraa.

Voimalliseksi tunnen itseni, kun kuulokkeissa soi Survivor ja Eye of the Tiger. Vielä voimallisemmaksi naiseksi jos Gimmel laulaa Roviolla olosta. Pimeässä, kuulokkeet päässä olen supertähti. Karaokessa olen se iskelmälaulaja, joka ei koskaan nouse pinnalle. Joka syntyi väärälle aikakaudelle.

Olen onnellinen kun Leevi and the Leavings soi kaiuttimista ja voin laulaa kuinka hullu Amalia kamalia tansseja tanssii. Onnellisuus on sitä, kun Irwin laulaa Silirimpsistä autossa matkalla ei minnekään. Ryysyrantaa kesäyönä, pysähdys satunnaiselle bussipysäkille, puoliksi lämmennyttä Pepsiä ja auton nielemä puhelin.

Riittää, että saan sanoa rakkaakseni parasta ystävääni. Niin kauan, kun hän antaa minun sanoa ‘rakas lapsi’ ja ‘kultamuru’ silloin kun siltä tuntuu, en tarvitse ketään muuta. Olen täysi, minua on vaikea enää täydentää.

Olen isokokoinen, lihava, mutta se ei haittaa. Olen elämäni päätähti, ja päänäyttelijästä pidetään aina. Jos joku joskus katsoo elämäni elokuvan, hän näkee paljon surua. Mutta sen jälkeen alkaakin musikaaliosuus, joka ei pääty koskaan. Jossa on lapsekasta intoa ja totuudellista onnea.

Olisinpa minäkin yhtä totta kuin moni muukin. Elämäni on illuusio muiden illuusioiden seassa. Todellisuutemme on illuusio, joka on kaunis. Niin kuin kesäauringon ensisäteet kaunistavat Seinäjoen harmaan keskustan, nousee jonain päivänä mielikuvituksemme aurinko värittämään tätä illuusiota.

Siihen asti, toivotan hyvää yötä ja rakastan teitä.

Minä,

Iida,

Kahdeksantoista ja nukkuu pehmonallen kanssa.

Helatorstai

Minun heilani on kuvitteellinen kuin video YouTuben suositellut-listalla.

Hän on minua piinaava unettomuus ja nukkumisen tarve.

Hän ei ole luonut minun katsettakaan, ei hän tiedä kuka minä olen.

Jos hän tietäisi.

Pitäisiköhän hän minusta? Olisiko hän kuin nuori Muumipappa, joka piti pullukkaista vartaloaan soreana? Minä olen muumimaisen sorea, myymäinen tuittu ja mammamainen ystävä. Maalaisin Hemulille kukkia jos osaisin.

Muumipapan muistelmat lukisin

ja vaapukkamehua keittäisin. Sijaisin vuoteen Nyytille ja ottaisin syliin.

Pitäisikö hän minusta sellaisena?

Vaikeuksia

En ehkä saa ikinä

kirjaani loppuun

Sillä itken

kun mietin päähenkilöni

kohtaloa

Jos olisin talo

(A/N: Arvaatkos minkä kurssin tuotantoa? Aivan)

Linna

Suuri kuin Tylypahka

Paljon kiemuraisia käytäviä

Ihmisiä ilman töitä

Kirjasto suunnaton, täynnä ihmeellisiä elämiä

Ihmisiä kuin muurahaisia

Täynnä joka torni,

sopukka

Rauha ainoastaan tyrmissä

Jonne teljettiin vanhat ajatukset

Syrjinnästä

Tuhatpäin kotitonttuja

Auttamassa pienoisia

Ääntensä kuuluviin saamisessa

Leevi, Arttu, Minttu, Santtu, Janne ja Ilona

Gregory, Maryam, Carolyn ja Pickley

Korkeimman tornin huipulla

Suutaan aukovi reunalla

Jos et tarinaani kerro

Sinut syön

Syöksen tuleen palamaan

Mieles rikon

Laitan sen jäällä tanssimaan

Muisto elämän aikajanalta: 7-vuotiaana ensimmäinen Harry Potter

(A/N: Luovan kirjoittamisen kurssilta tämäkin, aloittaa sarjan Muistoja elämän aikajanalta. Tätä sarjaa tulee silloin, kun löydän tärkeitä muistoja elämän aikajanaltani.)

Usein luetun kirjan tuoksu, kellastuneet sivut, hieman tahroja marginaalissa, joku aikaisempi lainaaja on syönyt suklaata. Sen haistaa, hyvä ettei maistakin. Kaunista. Ensimmäinen luku, takauma. Mitä tapahtui Halloweenyönä Godrickin notkossa vuonna 80? Miksi tällä lapsella on salaman muotoinen arpi otsassaan? Miksi hän on tärkeä koko maailmalle?

Komero portaiden alla, välinpitämättömät sukulaiset. Järkytys. Tarina, joka kahmaisee sisään lukijan, joka vaikeasti tavaa paksun kirjan sanoja. Lopettaa ei pysty. Ei, vaikka on pakko nousta hetekalta ja mennä syömään. Lämmin aurinko, joka yrittää ruskettaa, joutuu häviölle vanhan talon viipyilevän viileän ilman ottaessa vastaan. Lihapullia kastikkeessa ja perunoita, jotka eivät maistuneet miltään. Niitä ei huomaa, kun ensimmäisen kerran nuori poika kuulee olevansa jotain muuta kuin hyödytön. Liikutuksen läikähdys sattuu rintaan, joku puristaa sydäntä. Kaikkia katoaa, on enää vain sotkuinen poika eksyksissä juna-asemalla ja pyylevä rouva neuvomassa. Kuiskuttelua, yksinäisyyttä, jotka kaikki tunkeutuvat syvälle sieluun.

Punatukkainen poika on onni, joka astuu sisään vaunuosastoon. Nahkasohva tarttuu selkään ja niska on jumissa. Sängystä uudestaan matkalle jonnekin muualle. Hyttyset inisevät, verkko estää. Hajamielinen vastaus kysymykseen X, poika pääsi kotiin. Pölöttävä pipo ja hurrausta. Viimeinkin tarpeeksi ruokaa, mehu kurpitsasta ja hunajaisia kanankoipia. Puoliksi päätön aave, de Mimsy-Porpington, jonka katkeruus kasvaa vuosi vuodelta. Lämmin peti, suklaata ja jännitys. Pakko mennä nukkumaan.

Aamupala olematon, appelsiinimehua ja kädessä kirja. Ei kiinnosta. Tiedät-kyllä-kuka ja loistokas menneisyys. Konkkanokka aseena ilkeys. Jokin häiritsee.

Tulokasvuoden haihattelua

 (A/N: Tulokasvuotena [alias juniorina] julkaisutoiminnan kurssilla mielessä oli ihan jotain muuta kuin ingressit ja Wegelius.)

Hymy käytävällä valaisee koko elämäni. Saa minut hymyilemään. Itkettääkin vähän, kuinka sinä oikein osaat tehdä sen? Tehdä minut itkettävän onnelliseksi pelkällä olemassaolollasi, vilpittömällä hymylläsi ja levottoman ruskeilla silmilläsi. Hassu. Hymyilen itsekseni ja saan ystäväni ihmettelemään. Mitä nyt? Ei mitään, ei sitten niin mitään. Sinun selkäsi kaaren sijaan käännän katseeni edessäni makaavaan fysiikan kirjaan, jo viime kurssista tuli hylätty.

Hiljaa, huomaamattomasti yritän huokaista ja kiinnittää huomioni Newtonin lakeihin. Mielessäni lähetän Sir Isaac Newtonille anteeksipyynnön, etten pidä tällä hetkellä hänen elämäntyötään kovin suuressa arvossa. Tuntuisi vain tärkeämmältä painaa mieleeni pienikin yksityiskohta tämän päivän vaatetuksestasi. Farkkujen vasemmassa lahkeessa oleva pieni kuratahra, joka näyttää hieman vaalealta maitosuklaalta.

Sipaiset vaaleanruskeita hiuksiasi naurahtaen, enkä voi estää sydäntäni hypähtämästä. Miksi estäisinkään? Eihän minun pitäisi hävetä tätä tunnetta, vai pitäisikö? Minä olen vapaa kuin taivaan lintu, vaan sinusta en tiedä. Vankiko onnettoman parisuhteen, tanssittaja yhteisen onnen ruusunlehdillä vai läheisyyttä kaipaava taivaanlintu? Suljen silmäni, kuvittelen sinut eteeni ja yritän hengittää rauhallisesti. Tartun kynääni kulmiani kurtistaen, siinä ne ovat! Ihan ympärilläsi, sanat joita olen niin pitkään ja hartaasti etsinyt!

Jotenkin näen sinut, uudelleen syntyneen
seurapiireihin tottuneen
siltikin aivan niin, sinua ihailen

Käteni tärisevät, kun silmieni auettua alan kirjoittaa fysiikanvihkoni takakanteen. Tämä on pakko saada ylös, ehkä joskus kuulisit sydämeni huudon. Sanojen alle piirrän mustalla rajatun punaisen sydämen, uskon paperin pitävän salaisuuteni. Varovaisesti vilkaisen paikkaa, jossa aiemmin seisoit. Olet siirtynyt metrin vasempaan, ja kerkeän jo säikähtää, että olet lähtenyt. Päivän viimeisellä tunnilla tiedän kyllä näkeväni sinut taas, mutta kaipa etsin ympäriltäsi jälleen sanoja.

Sinä olet täynnä niitä. Aaltoilet niitä lähiympäristöösi, ei tarvitse muuta kuin kurottaa. Ensin pitää kuitenkin nähdä, enkä tiedä näkevätkö muut niin kuin minä näen. Sinut. Sanojen herrana, niitä lahjoittavana. Kauniina. Annat minulle voiman, joka ajaa minua kohti inspiraation vesiputousta. Jos ojentaisit kätesi, antaisit minulle suurimman lahjan maailmassa. Kunnioituksesi, sekä ehtymättömän sanojen ja kuvien virran, joka olisi riittävä ruokkimaan luovuuteni kipinää puolen elämän ajaksi.

Hector laulaa

(A/N: Pepsinhuuruisena iltana joskus ennentaijälkeenjouluneisilläoleseksuaalistamerkitystäatm kuuntelin Hectoria ja kirjoitusohjelma sai tulkita luovuusoksennuksen miten parhaimmin taisi. Löysi tiensä myös Luovan kirjoittamisen kurssin portfoliooni, joka oli turhautunut. Onnea niille, jotka kätsäävät kaikki viittaukset.)

Hector laulaa kaapista tulevasta karhusta samalla kun erehdyn hairahtelemaan tulkitsemalla omia uniani. Olen vieraana oman elämäni juhlissa, mistä ei paljon pakoa ole. Tunneside tähän syntyi heti, kun Markus alkoi laulaa. Heikki Harman pitäisi olla kansallissankari. Mikään ei ole hienompaa kuin uniensa pohtiminen karhua syömällä. Uskoa ei tarvitse, mutta eipä sitä tarvitse epäilläkään. Se mies osaa pitää kynää ja kitaraa, aivan kuten itse osaan en mitään. Siinä missä hän leikiten luo uuden legendan, minä deletoin ja editoin ja meditoin ja deletoin ja editoin. Vieläkään ei ole valmista, siinä missä herra Harma on jo vuosikymmeniä soittanut tekemäänsä historiallista reliikkiä. Jos Hector tahtoisi niin, muuttaisin kirjoille Andorraan jos vain saisin oppia jotain tärkeää. Tulisin kallioiden läpi kaappini karhun lailla, jos se saisi minuun sen kipinän joka valaisee Hectorin tekstit. Omani tarvitsevat jonkin lumouksen, jotain särkymätöntä jota ei voi nähdä.

Vapaus jonka Hector osti tuli käytetyksi minuun. Minä en ostanut, minuun pistettiin piikki vapautta ja sekoitettiin ripaus saalistajaa, että unissani saisin kiinni sen eläimen, joka valveilla repii lihat sielustain. Ymmärrystä tulisi harrastaa, niin karhua kuin itseään kuin vapauttakin kohtaan. Vaan vapaus ei ole itseisarvo, koska se on Heikki Harman ostamaa luksusta. Oma vapauteni on varastettu häneltä, siksi kirjaimiini ei muodostu lumousta, joka unissa olisi riistaa säälimättömän eläimen. Järkyttävää myötähäpeää, jota ei kannata lähteä innoittamaan. Kyllä se Karhu sieltä itsekseenkin ulos pääsee, kannattaa lähinnä teroittaa se veitsi valmiiksi, jos sen kerran haluaa syödä. Olipas hauskaa, en tiedä mitä sanoa.

Olisikohan Markus innoissaan, jos hänen kaapistaan tulisi karhu, joka hairahtuisi tulkitsemaan hänen uniaan? 

Epätodennäköistä, vaan todenäköisyyden epää. Tietoa, jota ei voi käsittää ja joka ei ole jaolla kaikille. Jos hän tahtoisi niin, varmasti tapahtuisi niin että se kaappi pysyisi kiinni ja karhu metsässä. Tai mäyräkoirassa, josta illalla voi hörpätä muutaman unia tulkitessa. Unien puute tekee ihmisestä vajaan kuten myös liika teknologia. Eihän tässä enää edes osaa kirjoittaa.

Ei tässä jaksa vääntää mitään kappalejakoja, koska on liian kiire.

Kallioiden läpi tulee Andorra, pitää varoa karhua joka tuo Tiibetin vuoteeseen ja siirtää pohjoiseni luoteeseen. Kannattaa varoa. Joku hukkuu öihin sekaviin ja se on sitten minun syyni. En tiedä miten, mutta eiköhän se jossain vaiheessa ilmene minullekin. Kuten ilmeni aikanaan se, että leluja ovat ihmisetkin. Nukkeja jotka voi heittää metsään karhun armoille. Entä jos se karhu tuokin eksynyttä tyttöä ja sitten ilkeä mies pistelee karhun suihinsa? Ei kannata muuttaa Andorraan, ei häntä siellä nähdä saa. Kannattaa kadota öihin sekaviin, mennä kaappiin karhun seuraksi ja hölistä itsekseen. Sukista tulee hyviä kavereita, kun heitä jaksaa yrittää ymmärtää.

Hän hairahtelee, omia uniaan tulkitsee.

Mitä se tarkoittaa? Eläimen ja pedon pelkoa on, mutta koska unessa se on riistaa ei kannata miettiä. Kuulostaa liian monimutkaiselta, mutta sitäpä se onkin, kuinka sattuikaan että tiesin minä sen. Olipa hauskaa, koska lakanat ovat valkoiset. Joillakin siis, minun lakanani ovat siniset kuin se pohjoinen taivas Tiibetin murun yllä. Sehän on hauskaa. Kohta saadaan leikkikaveri kunhan iskä jättää sen syömättä.

Miten asian voi käsittää? Ei tietoa, tiedon määrä on arveluttamaton. Sanaa ei ole olemassa, mutta onneksi on Wordinaire. Se on erikoinen ja kaunis, aivan kuten se karhu joka vei Heikki Harman päivät ja antoi öille tekemiset. Ideoita pulppuaa eikä ole tietoa koska tämä loppuu. Pitää katsoa. Täyttyykö tonni vai jäädäänkö vajaaksi kuten informaatio pedosta? Informaatioteoria on vähän kuin konfirmaatio ilman kristillistä agendaa.

Agendat ja agentit ja patentit ja potentit ovat yliarvostettujen liikakiloja. Senhän tietävät kaikki, siispä kannattaa rentoutua.

Ehkä joskus syntyy jotain, mikä etäisesti muistuttaa siitä että Teuvo ajoi ojaan, Amalia tanssi kamalia tansseja ja Karhu tuli kaapista. Homokarhu jonka kaverit on kuolleita, ollut jo kauan sitten. HIV ja AIDS, ikuiset ystävykset jotka ratsastavat Afrikan auringonlaskuun. Itsetyytyväisenä uuteen Sodomaan ja Gomorraan Loki ja Bartleby painuvat Härmän Häjyyn laulamaan karaokea. Kunhan tarpeeksi on juotu niin Jumalalle voikin jo ilmoittaa ettei tahdo enää olla enkeli.

Äiti mulla on suojelusenkeli, se suojelee mun henkeäni, vaikka eksyn laaksoon pimeimpään. Ehkä niin, josko oltaisiin tässä edes kannettu arkkua jos enkeli ei olisi katsonut muualle.

Anna sen aseen piipun sulaa, anna hirttoköyden katketa ja anna sillan alta tulla laivan, joka nappaa itsetuhoisen tulijan.

Olisi kiva pelastaa ihmishenkiä ilman että joutuu itse vastuuseen siitä, että lykkää parasta ennen -päivämäärää tekemällä maidosta ropsua.

Turhuutta nykyaikana, männävuosina niinkin mukavaa että siitä tuli kansallisjälkiruoka. Vähän kuin Seitsemän Veljestä valjasti tietä Iijoki-sarjalle, jota harva on lukenut nykyään.

Unessa mun riistaa on Kalle Päätalo, jätkät, Kalle Päätalo. Siinä on kaks sanaa ja se on suomea, että häh vaan vittu itelles. Kukkonen vetää norttia ja soittaa kännissä rumpuja. Housut katos jonnekin, Kakkosen basismi on liian stereotyyppistä ja Patu taas valehtelee. Karhut jääkää kaappeihin ku Jimi lähtee vetään matkapahoinvointilääkkeitä. Albert Järvinen on jumala, joka käskee Jimiä menemään heti kotiinsa ja karhua tulemaan ulos kaapista. Onhan siellä sitten joku joka odottaa, pehmeänä ja ehkä vähän nälkäisenä. Tulehan Sakkeus alas sieltä, kukaan ei jaksa kuunnella puutteessa elävää ihmistä joka taas ei jaksa kuunnella ketään muuta näin voimme lopettaa elämämme ja räjäyttää sen kaapin josta karhu tuli, ettei vain eksyisi edes vahingossa Narniaan.

Sehän olisi kerrassaan kamalaa. Oi voi. Niin ja näin.

Niks ja naks ja nyt muutuin kauniiks ja viisaammaks ja nyt nukkumaan sanoi käki ja löi kymmenen kertaa kukkuun. Minä hairahtelen, kaapistani tuli karhu. Mikä on tämä eläin joka aina valveilla repii lihat sielustain ja unessani riistaa on? No se on tietenkin omatunto. Niks ja naks yöpöytä meni riks ja raks.

Nyt kuoli kello joka löi jo viisi, Juhani ja Liisi, räjähtivät Bangladeshissa. Kuolkoon nyt illan viime säteet ja nouskoot taas huomenna kuten minäkin en osaa lopettaa järkyttävintä ikinä mitä Markuskin sanoisi olisihan se kamalaa jos ei pystyisi olemaan elämän kanssa tekemisissä nyt liikaa pepsiä juonut sanoo hyvää yötä ja lopettaa ja kiittää ja kuittaa ja lopettaa huojumisen jos sä tahdot niin, Heikki Harma.

Hector ja Allu Tuppurainen, siinä vasta idolit.

15.-16.04.2014

15.04.2014
Tuuli ujeltaa korvissa, hieman vilpoisa on viima. Nuttura niskassa hiostaa, kuten myös kypärän nauha. Hupparin kaulus kuristaa, mutta asfaltti on sileää.

Matkatar pyörii eteenpäin sutjakasti, poika on päässyt pubiin ja melkein tekisi mieli irrottaa kädet ohjaustangosta. Ja lentää suoraan aamunkoittoon.

Pepsi kuplii mielellä ja kielellä.

Elämä on Korteissa Ihmisyyttä Vastaan.

Nahkatakkisää.

Aurinko.

Fiksu tärisijä tää, käyttää kypärää. Haitari vuotaa, pelimanneja lisää.

Voin melkein kuulla Muumilaakson kevään.
Missä on Nuuskamuikkuseni?
Huuliharppu vai kitara?

Leirinuotio.

16.04.2014
Matematiikkaepätoivo.

Poissaolevuus. Mahdottomuus.

Päätä seinään ja lattiaan ja kattoon. Onneksi on MlVElAiK, ystäviä ja vertaistukea.

Kaksikymmentäyksi ja puoli minuuttia.

Munanmussutuspäivä, minulla on pikkupussillinen. Ti-Ti Humppaa ja mietin Arkkitehtiä.

Hän ei ole paha, niin kertovat silmät. Niin sanoo suun kaari, niin sanovat äänen sävyt. Tummaa, vaaleaa ja valkoista. Olisi mukava nähdä vapaus hänen hiuksissaan. Olisi mukava kuulla silmäkulmien hymy, joka peilautuisi minuun.

Höpsöä, hassua ja mukava olo. Ei haittaa, se on liian makeaa.

Grimmin väkivaltaisuus. En haluaisi olla prinsessa.

07.01.2014

Roiskeläppäpizzan maku on se sama mitä aina, muovia tomaattimurskalla 
täytteenä sielusi rippeet. Sieluton gourmet on opiskelijan halpa pelastus, 
kun tykkää ja tökkää niin voi saada jotain hyvää.

Kummallista juustoa, ei 
kannata ajatella.

Jauhelihakin varmaan jotain muuta kuin sikanautaa.

Hyi.

Appelsiinimehussa ui EU direktiiveineen ja maistuu sokeri. Täysmehua 
ja silti makeaa.

Kaipaan vettä, mutta tässä taloudessa se maistuu raudalta 
joka hapettui talvisodassa.

Täytyy odottaa, että koulusta saa vettä, jonka 
kloriittimäärä on alhaisempi kuin kotona. Parempaa vettä saa vain 
Ylistarosta, mutta sinne palaaminen ei ole vaivan arvoista.

Jälkimaku 
aiheuttaa pillimehuefektin, appelsiinin maku täyttää kurkun tarpeettomalla 
limalla.

Tämä tukehtumisen läheisyys on ihan kamalaa.