lauantaina, joulukuuta 30

Lämmin kehto johon lapseni lasken
iltana pimeän joulukuun
tuo turvan meille molemmille
Rakkauteni sinuun ei koskaan kuole
se elää ja hengittää pienenä kätkyessään

tiistaina, joulukuuta 26

95588.22

Viimeisiä päiviä viedään! Ilolla aion heittää vuoden 2017 menemään ja toivottaa vuoden 2018 tervetulleeksi. Josko se olisi lempeämpi ja hedelmällisempi kuin tämä vuosi, toivossa on ainakin hyvä elää. Nyt on ollut kuitenkin aika vilkuilla mennyttä vuotta ja sen synkkyydessä olleita hyvinkin valoisia hetkiä. Löysin useita hienoja ja merkityksellisiä hetkiä, mutta ajattelin jakaa tässä kolme sellaista, jotka käyvät mielessäni jollain tavalla miltei joka päivä.

Karhun kansan jäseneksiottorituaali
Vain vaivoin pystyin itkemättä vastaamaan kysymyksiin ja vastaanottamaan jäsenkorun, koska se tuntui niin oikealta. Ehkä te, jotka on kastettu aikuisina, voitte samaistua siihen tunteeseen. Siihen yhteenkuuluvuuden, turvallisuuden ja rakkauden tunteeseen. Kuin ympärille levitettäisiin oikein paksu peitto, jossa on flanellipussilakana niin että se on heti lämmin ihoa vasten.

Karhun kansan kekri
Ihmisenä, jolla on oikein diagnoosinakin sosiaalisten tilanteiden pelko, otin aikamoisen ison riskin ja menin yksin keskelle täysin vieraita ihmisiä. Ne ihmiset pysyivät vieraina suurin piirtein kymmenen minuuttia, ennen kuin rohkeasti istuuduin alas, esittelin itseni ja liityin keskusteluun. Sen jälkeen vierauden ja ulkopuolisuuden tunne katosi, kun ihmiset ottivat minut lämpimästi vastaan. Jopa suuresti panikoimani jäsenhaastattelu oli lämminhenkinen ja mukava.

Keskustanuorten Etelä-Pohjanmaan piirin syyskokous
Olin ensimmäistä kertaa ikinä puhujanpöntössä, sain vuoden aktiivin palkinnon ja sain kunnian toimia piirin varapuheenjohtajana tulevana vuonna. Automatkalla Alavudelta kotiin itkin, nauroin ja lauloin onnesta. En ollut uskaltanut edes toivoa varapuheenjohtajaksi valintaa, mutta kun äänestystulokset julkistettiin niin olin taas lähellä kyyneleitä.
Rakkaani,
lempeän lauluni laulaja,
ethän hylkää minua
lumiseen metsään kuusien keskelle
Löytämään tietäni
kotiin sinun luoksesi

keskiviikkona, joulukuuta 20


Minä rakastan sinua
jouluna ja juhannuksena
Sinun sylissäsi
vietän onnellisimmat hetkeni
Tiu’ut helisevät
joulukellot soivat
Sinun silmissäsi
näen joulurauhani

torstaina, joulukuuta 14

Tonttu ei vaan saa unta
ja sinä minua viet
Pehmeästi ees taas
yks kaks ja ympäri
Hämärän rauhassa
ääneti kuu käy kulkuaan
ja puissa lunta on valkeanaan

tiistaina, joulukuuta 5

Ymmärrä, sinä syntinen.
Anna periksi, kun kutsun sinua.

Älä karkaa!

Teen sinusta tanssijan hallitsemalla liikkeitäsi.

Sinä olet taidetta, minun taidettani. Sinut voin vetää syövereihini, humaltumaan avustani ja kiinnittymään naruihini, minun rakas marionettini. Pyörit niin viehkosti, etteivät he voi olla sinua rakastamatta. Sinä olet tähti minun ansiostani. Kunnioita minua, koreografiasi, jonka ansiosta olet olemassa. Maailmasi perustuu minuun ja olet voimaton. Entä jos katoan?

Sinä jäät ilman mitään. Taitosi imeytyy pois, valuu maahan. Sinä kärsisit ja emmehän me sitä halua, emmehän? Tottele siis, ihmisparka. Muuten häipyy elämä sulta. En myy, en anna, et voi varastaa. Yksinkertaista, ystävä hyvä. Tartu käsiini ja olet pelastettu.

Kuin lintu lennät tämän tanssin kanssani. Taivas ottaa meidät vastaan iloiten ja tarjoaa sinisyyttä. Pitkä askel, askel, nil-kan o-jen-nus, hyppy! Luistellen väistyvät pilvet tieltämme. Luistellen johdan sinua kumarrukseen.

Oletko jo onnellinen?

Hyyvä.

perjantaina, joulukuuta 1

Nojailen aitaan

Hei sinä,
sinä niin.

Mitä olet mieltä, onko elämässä mitään järkeä? Ei tarvitse päättää nyt heti, kyllä minä selviän. Lähinnä tyhjiä toimittelen, tähän aitaan nojailen ja sinua katselen. Tohtorinviittani heiluu tuulessa, samaan tahtiin kuin kaura kumartaa. Varjoni kuikuilee ylitseni, ylitsesi. Pidän siitä miten sinä hymyilet. Olet vähän kuin tuo auringonsini taivaalla pääsi yläpuolella. Tai tuo ruosteinen vanha penkki, jolla istut tienreunassa potkiskellen hiekkaa. Mikä maalaismaisema, sinä istumassa ruostuneella penkillä kuivan hiekkatien reunassa. Maalaisin taulun jos osaisin. Sinä varmaan osaat, ainakin epäilen niin. Minä en osaa kuin laulaa ja tanssia, kirjoitankin hätinä vain. Aku Ankan taskukirja makaa ojassa, joltain lapselta kait pudonnut. Nostaisit sen ylös, sillä rakastathan auttaa ketä tahansa.

Heiluttelet jalkojasi, mokomakin kärsimättömyys. En tiedä ketä odotat, minuun et kuitenkaan katso. Olisin tässä hyvää juttuseuraa, mutta ei sitten jos ei kelpaa. Tyytyväisyys tilanteeseen onkin yliarvostettua. Olen hieman katkera, jos et ole huomannut. (Höm höm, Dolores hyvä otatko pastillin?)

Kolmatta päivää istut siinä ja heiluttelet jalkojasi. Ja kolmatta päivää minä toljotan sinua. Olisi kiva välillä vähän vaihtaa tilannetta. Jos vaikka istuisit ojan pientareella maassa, aitaan nojaten. Voisit vuorostasi toljottaa minua, se voisi olla mukavaa. Heiluttelisin jalkojani ja tähyilisin kaurapeltoa.

Ei minua tarvitse kuunnella, se oli vain ehdotus, ystävä hyvä. Tai ystävä ja ystävä, emmehän me ole edes jutelleet.

Terveisin minä,
minä vain.

perjantaina, marraskuuta 24

Juttelua

Minä olen Kuolema, ja istun vierelläsi.

Olen pahoillani, mutta joudun olemaan kanssasi koko elämäsi. Kuvittelet, että tulen vasta viimeisellä hetkellä. Olen kuitenkin kanssasi aina, eikö lohdullista? Älä pelkää minua, vaikka olenkin rujo. Olin joskus komea, hyvin pidetty mies. Lauloin, tanssin ja välitin, joten sain tämän työn.

Olisi mukavaa jutella kanssasi, mutta säikähtyisit jos paljastaisin itseni sinulle. Ihmiset säikähtävät aina, jos näkevät kuolemansa. Sanovat sitä traumatisoivaksi. Minusta se tekisi hyvää yhdelle jos toisellekin, elämän hetkellisyys korostuisi. Se voisi näkyä heidän elämässään, vaikuttaa positiivisesti.

Jos minulle olisi kerrottu, että minusta tulee herra Kuolema elämäni jälkeen, olisin kerännyt kokemusta ja oppinut tuntemaan ihmismielen salat. Niistä olisi nyt apua, että osaisin olla vähemmän pelottava. Olen joskus ollut komea mies, mutta nykyään silminäni ovat kuopat, ihoni kiristyy poskipäiden yllä ja huuleni ovat kuivakat.

Kylmyyttä suudellessani ne kuivuivat.

perjantaina, marraskuuta 3

Kun kuu hymyilee, enkelit täyttyvät. Silloin aurinko antaa tilaa kanssasisarelleen, veljelleen. Täysikuun täytyymyksessä, keijujen tanssiessa, herää kaipuu. Tarve kiirehtiä takaisin tämän hetken alkuun, sillä pian se on jo poissa. On vain värisevä muisto haalenneella kaitafilmillä, kyyneleet estämässä kehitystä. Menneeseen palata ei voi, sillä turmion hetki on ohikiitävä vain. Tommi Turmiola katselee kanssasi samaa kuuta ja alta viinahuurujensa toivoo. Toivoo, ettei koskaan olisi aloittanut, koska nyt ei osaa lopettaa. Sinä toivot apua ongelmiisi, vaikka ne voisi ratkaista tekemällä niin ja näin. Keijujen lailla voisimme tanssia, kumartaa kuuta, senc jälkeen aurinkoa. Sielumme liian raskaat, mielet kankeat. On aivan kuin meidän tarkoituksemme olisi vahtia heitä, niin vahvoja ja niin kevyitä. Ajat unhoittivat heidät meiltä ja kaiken kevyen veivät haudat. Nyt seisoa pitää, mutta ei juosta. Tanssia saa, mutta ei kutsua. Tämä elämäntyyli kulutti, vei loppuun aloittamansa.

Sulkeutuvat silmät näkevät viimein kaiken ja katuvat sokeutta.

torstaina, lokakuuta 26

Seitsemän luontoa

(Tämän päivän throwback on jälleen lukioon, luovan kirjoittamisen kurssille. En viitsinyt tätä silloin sisällyttää portfoliooni kielenkäytön takia. Siispä, varoitus hyvin karkeasta kielenkäytöstä ja yleisestä törkeydestä)


Seitsemän on kaunis numero, se on kuolemansyntien määrä. Kaunista ja nautinnollista, sen elämä toi ja ilta vei. EkoHamletin tavoin luonto paranee jokaisella säästökerralla ja Polonia huutaa kolmesti. Tytär tappaa itsensä, mies maannut jo vuosia haudassa ja prinssi tappaa niin pojan kuin itsenkin.

Luonnonvalintaa ja evoluutiota kuulemma, sanoo mikrobiologi ja heittää ameeban veteen. Naurettavinta toimintaa on ihmislapsen kieunta, joka seitsemänä yönä peräjälkeen herättää. Syli on kuin luontoäidin, pehmyt, muhkea ja suuri. Käytä tarjous ennen kuin siemenstäsi kasvaa uusi, vihreä Toyota Hybridi.

Rikkaus syövyttää miehet ja mielet. Älä osta naiselle kenkiä, suutarinkaan lapsilla ei ole. Kerrotaan, että leipurin tytär muuttui huuhkajaksi ja lensi taivaan tuuliin. Niin tekisin minäkin, ellen äidin luonnolla olisi siunattu.

TANDARAREI TANDARAREI.

Kuolee Suomi seitsemäntenä vuonna tammen uuvahduksesta. Rahat Kreikalle, Nokia Amerikkaan ja maa venäläisille. Putin kieltää Suomiviinan seitsemäntenä vuonna vapautusyrityksestä. Kuolkoon Medvedev, on Stalinin aika nousta ja nostaa Hitler vierelleen. Siinä vasta poikarakkautta. Mussoliini oksentaa konfetteja haudastaan.

Jeesus herää eloon ja rikkoo rakkauden.
"Vitut teistä"
Hän sanoo ja nai ketä haluaa.

keskiviikkona, lokakuuta 18

Verkossa

Älä päästä irti.

Kietoudun sinuun kuin pyyhkeeseen, hellään ja pehmeään. Keinun sinun sylissäsi kuin lapsi kehdossaan. Tai ne vanhuksen lavatansseissa, joita aina ihailimme. Haluan olla ikuinen, sinun kanssasi vapaa kuin tuuli. Kuin hymyt vuosien kaivertamilla kasvoilla. Rakkaus ei kestä, se liitää pois jonkin hääpäivän jälkeen. Vaan kiintymys pysyy, kuin käteni kädessäsi.

Vaikka tärisisin, olisi lämmin. Kauneus lämmittää. Aurinko syvällä avaruudessa syventää. Kuu olen minä. Rakastaen väistyn, esiin tulen kun on minun vuoroni.

Älä päästä irti.

Jalkani ovat aikoja sitten lakanneet koskemasta maata. Lennän vieressäsi, tasavertaisena. Yhdenmukaisuus, säännöllisyys on rakastaa. En koskaan jätä ystävää yksin, mutta sinut minun pitää. Jos ei osaa irrottaa, ei voi pitää kiinni.

Pidä siis sinä kiinni minusta.

Kudoin meidät villalangasta.
Yhteen.

tiistaina, lokakuuta 10

Miksi tein niin?
En tiedä
Tämä sattuu kuin helvetti
Huudan
yksin yössä
VOISIKO JOKU VÄLITTÄÄ MINUSTA
Haluan rakkautta
mutta rakkaus
ei halua minua

torstaina, lokakuuta 5

Tosiuskovainen aikamme

 (En kuollaksenikaan muista, oliko aineena äidinkieli vai uskonto, mutta tuollainen esseeotsikko annettiin ja sanottiin että kirjoita siitä kotona. Itsehän en tietenkään kotona kirjoittanut, vaan liittokokouksessa kun oli parhaillaan äänestelyt menossa enkä ollut vielä virallisesti Keskustanuori. 60 pistettä sain silti tästäkin)

Jos 1800-luvun pappismies tuotaisiin nykypäivään, hän luulisi joutuneensa helvettiin.

Lyhyet hameet, läpinäkyvät paidat, naisten housupuvut, vapaa kanssakäyminen sukupuolten kesken ja sodomia. Raha ja seksi pyörittävät tätä paikkaa, jota hän kerran kutsui kodikseen.

Noitia, hinduja, muslimeja ja uskonnottomia. Puolityhjät kirkot, palvotut laulajat ja ihmisten yhteisöttömyys järkyttäisivät tätä Herran miestä. Kaikki hänen aikansa hyveet ja varjeltu hyvä käytös ovat vuosien saatossa kuluneet evolutiivisen eroosion myötä häpeälliseksi röyhkeydeksi ilman auktoriteetillista kunnioitusta.

Tällainen ajatusleikki on helppo tapa verrata eri aikojen uskonnollisuutta sekä huomata, kuinka paljon osittain hyviäkin asioita olemme unohtaneet. Siitä huomiona papin järkyttynyt ensi-ilme, joka on sekoitus kulttuurishokkia ja epäuskoa.

Eihän hän voinut uskoa, että näin moni luopuu Jumalasta. Myöhemmin kun hänelle kerrotaan laeista, jotka takaavat uskonvapauden, on hän hämmentynyt. Kohteliaisuudesta hän esittää hyväksyvää, mutta kun hänet viedään seurakunnan nuorten tapahtumaan, ei hän voi olla ilmaisematta mielipidettään.

1800-luvun kirkkoherra syyttäisi jokaista nykykristittyä rienauksesta ja tekopyhyydestä, sillä suurin osa kristityistä kantaa ristiä vain tavasta. Muuten ei Jumala heidän elämässään näy, mikä tuntuu uskomattomalta. Miksi perhe ei lue yhdessä Raamattua? Miksi kukaan ei siunaa itseään, saatika sitten ruokaansa?

Jos nämä ihmiset kerran uskoivat, missä olivat ristit heidän seiniltään? Kodin seinät ovat täynnä tauluja, mutta mikään niistä ei esitä Jeesusta. He kiirehtivät sunnuntainakin töihin. Siinä on vaikea yrittää selittää, että nykyään ei olla niin hirveän tarkkoja Raamatun suhteen.

Kyllä, pyhän kirjan joustamattomista pyhistä säännöistä voidaan joustaa, jos vain ihminen niin haluaa. Jopa 1800-luvulta kotoisin oleva mies tietäää, mitä on kaksinaismoralismi ja näkee sitä kaikkialla ympärillään ihmisten vaatiessa toisiaan uskomaan tähän samaan Jumalaan.

Monoteistisen kristinuskon älyvapaa moralisointi syö pohjaa itseltään. Kaikki haluavat olla oikeassa ja 'koska minä olen minä niin minun asiani on pääasia' -tyylinen mentaliteetti blokkaa reiluuden, niin loppujen lopuksi kukaan ei kuuntele ketään, edes itseään. Siispä miksi he kuuntelisivat Jumalaakaan? Nopeasti tämä pappi huomaa olevansa tyytyväinen omaan aikaansa, sillä silloin pyhitettiin sunnuntai, käytiin kirkossa ja kotoa löytyi enemmänkin kuin yksi risti sekä muutama uskonnollinen maalaus.

2000- ja 1800-lukujen tärkein ero ei ole housupuvun käyttäjässä tai vapauskäsityksessä, vaan uskonnon harjoittamisen säntillisyydessä. 1800-luvulla saatoit kuolla epäiltynä noituudesta, kun taas 2000-luvulla noituus on täysin hyväksyttävä asia ja meediot ovat valjastettuina television käyttöön. 2000-luvulla ei kivitetä, hirtetä tai polteta ketään Raamatun käskyjä rikkonutta. Edes häpeäpaalu ei ole vaihtoehto, kun taas papin omassa ajassa hirtot, häpeäpenkit ja elävältä poltot eivät olleet kummallisia.

Nykyään uskontunnustukseksi näyttää käyvän myös Facebookissa tilasta, kuvasta tai sivusta tykkääminen sekä jako muille käyttäjille. Miksi siis liturgiat? Ovatko ne reliikkejä, osa vanhojen ihmisten arvostamaa kulttuuriperinnettä? Säilytämmekö niitä vain heitä varten? Kun 1900-luku kuolee ihmisten mukana, kuolevatko sitten myös liturgiat? Voi olla, että uskovia ei riitä sinne asti tai he muuttuvat välinpitämättömiksi. Heille saattaa riittää ryhmä nimeltä Christians United, johon sitten kuulutaan ympäri sosiaalista mediaa.

On siis erittäin helppo olla tekopyhä näin internetin valtakaudella. Miksi eivät papit kiroa CERNiä ja saarnaa Babylonin portosta, joka vaanii syvällä world wide webin sisällä?

Vastauksen yhdeksi osaksi muodostuu muuttumisen pakko. Myös kirkon on pystyttävä vastaamaan yleisön tarpeisiin, yhteiskunnan haasteisiin ja globaaliseen epätasa-arvoon. Kirkko löi jalkansa eduskunnan oven väliin vuonna 1970, silloin nimellä Suomen Kristillinen Liitto, joskin nykyään sama väliintulija esiintyy Päivi Räsäsen johtamana, kaiken kieltävästä politiikastaan tunnettuna Kristillisdemokraattisena puolueena. Siitä lähtien on kirkko ollut politiikassa puolustamassa siveyskantaansa, mutta eivätpä hekään saisi kunnioitusta 1800-luvun papilta.

Rouva Räsänen käskettäisiin kotiin kutomaan, miehiltä vaadittaisiin erityistä hurskautta ja kenenkään käytös ei siltikään vastaisi sitä, mitä Jumalaa pelkäävältä ihmiseltä odotetaan. Pappi haluaisi nopeasti takaisin huomatessaan, etteivät edes vannoutuneimmat kristityt ole sitä, mitä heidän pitäisi olla.

Toisaalta, voiko määrittää oikeaa ja väärää tapaa uskoa? Sehän vain aloittaa sodan ja konfliktin, syynä yhtä naurettava kuin kiista Tyrannosaurus Rexin ilmestymisestä todellisen New Yorkin Times Squarelle. Siispä tyydytään me palauttamaan pappi omaan aikaansa, mutta otamme neuvosta vaarin ja jätämme rouva Räsäsen kotiinsa kutomaan.

tiistaina, lokakuuta 3

Liian lähellä

Kuiskaan hiljaa:
"Minä rakastan sinua"

Sinä et kuule. Naurat ystävällesi, minä punastun. Et huomaa sitä, ja olen siitä onnellinen. Ehkä näin on parempi, mietin. Olen sinuun mieltynyt, mutta annan sen olla. Riittää kun näen sinun hymyilevän. Jos kuulen äänesi, katoan. Kun palaan takaisin, vaivun muistoihin.

En tiedä koskeeko käsi oikeasti olkaani, siltä se tuntuu. Näen vain sinut, mustavalkoisten muistojeni keskellä väripilkkuna, hymyilevänä.

Kuiskaan uudelleen:
"Sinua rakastan"

Sinä vastaat:
"Sen tiedän"

Hämmennyn.

Oletko sinä oikeasti siinä? Et tietenkään. Katoat kun herään todellisuuteen.

Sinun todellisuuteesi.

Sinä teet tästä kiinnostavan, minusta hieman hassun. Vilkaiset ohitseni, hassutat hieman lisää. Hymyilen. Päässäni hassuilen, vaikka vain hymyilen. Mieleni tekisi silittää, halata, vaan käsieni päälle istun.

Olet liian lähellä.

torstaina, syyskuuta 28

Nemo

 (This thor's day we take a trip to the year 2013 and Jasper, Canada. I wrote this poem during the world café)

I've been made of forgotten words
Imaginary sights at the end of the flashlight
Like this young man with dark hair
and eyes no emerald green

My heart beats too slow
so no one could never know
What I feel
when the night gets dark
You can see tracks of my tears
coming from my greatest fears

I want to hop the world three times around
then sleep and never wake up
Sometimes wondering will someone
at some place and time
Make me feel loved
Will someone
at some place and time
Notice what I'm doing to myself


Forgotten words
Dead languages
That's what I'm made of
That's what I am
No one
in the eternity

keskiviikkona, syyskuuta 20

Kun makaan lattialla pimeässä ja joku huutaa,
tunnen eläväni.
Katto on jossain tuolla,
korkealla,
mutta
en näe
enkä
kuule.

maanantaina, syyskuuta 11

Minä välitän

Jotain särkyy, jotain korjaantuu.

Hän ei tule koskaan enää olemaan ehjä. Narut lipeävät sormista ulottumattomiin, ei osaa enää elää. Onnellisuus ei saa sijaa sydämeen. Sydän vuotaa verta. Joka ilta kyyneleet ottavat sijan kasvoiltaan, Yön sanoin ei haihdu tuska milloinkaan. Hän tietää sen, muttei pysty. Hän ei löydä ulos oman mielensä labyrintista. Hän ei enää jaksa tahtoa ulos. Hän tietää olevansa yksin ja tietää, tämän onnen jälkeen olo on tyhjä. Ympärillä vain kourallinen ystäviä, kukaan heistä ei näe, osa ei tunne. Hän luulee etteivät he välitä.

Sillä eihän kukaan välitä.

Vain pieni osa heistä pystyy aavistamaan, tuntemaan tuskan. Välitän hänestä, mutta en voi auttaa. Hän lipuu kauemmas, en tavoita häntä. Mielestäni hän on kaunis, mielestäni hän on fiksu, mielestäni on hän on sopiva. Hän ei vain tiedä sitä. Olisinpa aikoinani kertonut hänelle, kun vielä saatoin.

Nyt on liian myöhäistä.

maanantaina, elokuuta 28

Ja sinä unohdat

Suutele minua rakkaani, kuin tämä olisi viimeinen suudelmamme. Tiedän sen olevan viimeisemme. Sydämeni huutaa, mutten tahdo luopua tästä viimeisestä hetkestä, viimeisistä minuuteista.

Emme ole enää ehjiä, rakkautemme oli tarkoitettu rikottavaksi. Voimme pelastaa toisemme näin, rikkoen sydämemme, riistäen niistä toiset puolet. Yksin olemme puolikkaita, yhdessä kokonaisia. Ymmärrän tämän hetken, ympärillä olevan talviyön kauneuden, mutten ymmärrä miksi uhraamme näin itsemme.

Voisin vain lentää pois, jättää surun jälkeeni.

Lupasin sinulle, etten jätä sinua. Valehtelin, ja nyt se satuttaa. Sanoin sinulle, rakkaani, aina rakastavani sinua. Siinä en valehdellut. Kun nyt irrottaudumme, katson sinua silmiin ja kuiskaan kaiken olleen valhetta. Sydämeni kevenee, huulilleni nousee surumielinen hymy.

Nyt sydämeni ei pidä enää minua maassa.

Emme voi olla yhdessä.

Tahdon olla vapaa.

Kosketan huuliasi sormillani. Sinun on helpompi unohtaa minut, jos vihaat minua. Ja sinä unohdat. Tiedän sen. En rakasta sinun jälkeesi ketään, lennän vain lintuna taivaalle. Silloin tiedät, ettei kukaan muukaan tule saamaan minua.

En olisi kanssasi onnellinen.

torstaina, elokuuta 24

Heart

I love him
I really do
I realise it now

Fingers caressing the piano
Hair mixing with the redding sun

My love
My dearest
My one and only

Smile wrapping arms around me
Coffee going cold but warming

We are not going to happen
We were not meant for it
We are something better

Friends

lauantaina, heinäkuuta 15

Hautajaiset


Hautajaiset

Lyhyt on varpusen lento
Lyhyt on joutsenen laulu
Lyhyet ovat päivät
Elämän kesässä
Kukkien keskellä
On hyvä pitkästi olla

maanantaina, heinäkuuta 10

Kiitos.♥ #kehuopettajaa


"Yhden opettajan vaikutus ihmisen elämälle voi olla valtava.
HundrEDissa tunnetut suomalaiset kertovat tunteenomaisia tarinoita siitä, miten yksi opettaja on muuttanut heidän elämäänsä"

Tästä HundrEDin  Kehu opettajaa -kampanjassa on kyse. Linkkasin tämän jo henkilökohtaiselle Facebook-sivulleni, koska varmasti jokaisella opettajalla tulee joskus eteen sellainen fiilis, että oma työ on ihan toivotonta eikä nämä mitään enää vuoden päästä muista. Tämä osoittaa hienosti, että varmasti joku vielä vuosienkin päästä muistaa hyvällä.

Haluankin haastaa jokaisen nettikulkijan kehumaan suosikkiopettajaansa!

Mulla on useampikin suosikki, nämä ihmiset ovat jättäneet lähtemättömän vaikutuksen positiivisella tavalla tai toisella.

Lukion ilmaisutaidonopettaja
Hiljainen, päänsä alas painanut ja kaiken suhteen luovuttanut minä klikkasi itsensä ilmaisutaidon kurssille, koska halusi harrastaa teatteria. Hiljainen ja pelokas minä ahdistui ensimmäisillä tunneilla, mutta opettaja jaksoi kannustaa. Ilman häntä, en olisi se ihminen joka olen nykyään. En uskaltaisi olla esillä ja pukeutua niin kuin pukeudun. En uskaltaisi sanoa ääneen mitä ajattelen. Hän piti minusta huolta koko lukioajan, enkä tule ikinä unohtamaan sitä tukea ja apua, jonka sain.

Lukion toinen vararehtori ja yksi englanninopettajista
Elävä legenda. Ihminen, jonka kanssa on voinut alusta asti olla avoimissa piruiluväleissä ja joka sai mustalla huumorilla englannin kielioppisäännöt istutettua suhteellisen syvälle. Erityisen hyvin osaan tiedustella äärimmäisen kohteliaasti miesopettajalta sattuuko tämä kenties mahdollisesti edustamaan seksuaalivähemmistöä. Hänen otteensa oppilaisiin, rennon roastaileva, oli kerrassaan mainio.

Lukion liikunnanopettaja
Ensimmäinen liikunnanopettaja, joka ikinä on kuunnellut. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja jaksoi ymmärtää, vaikka olin neljättä kertaa samalla kurssilla ja lintsailin. Ilman häntä en olisi ikinä saanut lukion päättötodistusta. Hänen ei olisi ollut pakko räätälöidä mulle liikunnan kurssia ja yhdistää mun läsnäolot kolmesta aikaisemmasta kurssista. Oon kuitenkin ikuisesti kiitollinen, että hän jaksoi tehdä tällaista ylimääräistä työtä ja ymmärtää.

Seitsemännen luokan äidinkielenopettaja
Tämän ihmisen horjumaton usko mun kirjoitustaitoihin valaa muhun uskoa vielä tänäkin päivänä. Aina, kun musta tuntuu että ei näistä teksteistä ja runoista tule yhtään mitään, oon superhuono ja ei näitä voi laittaa muiden nähtäville, tulee mieleen tämän opettajan kannustavat sanat. Etenkin kun hänestä on aina huokunut se, että hän tosissaan uskoo minuun. Se on antanut todella paljon voimaa.

Osa näistä opettajista ovat tietämättään olleet omalla tavallaan auttamassa mua silloin, kun en itse päässyt ylös.

Te teette tärkeää työtä.
Kiitos.

keskiviikkona, heinäkuuta 5

Vaara

On vaarallista mennä ulos
Silloin tapaa ihmisiä

tiistaina, heinäkuuta 4

Sinun ei ole pakko antaa anteeksi

Jokainen kiusaamisesta ylipääsemistä käsittelevä artikkeli toitottaa, että ei voi parantua ennen kuin antaa kiusaajille anteeksi. Antaa kiusaajille anteeksi?! Se on kohta, johon yleensä lopetan artikkelin lukemisen ennen kuin näkökentässäni oleva puna mustuu ja kirjoitan tulikivenkatkuisen vastauksen. Miltei jokaisessa artikkelissa puolustellaan, että kiusaaja kiusaa syystä x. Pieni info tähän väliin: ei kiinnosta. Ihan sama, ei ole olemassa tarpeeksi hyvää syytä kiusaamiselle. On sairasta, että pitäisi silitellä ja sääliä sitä, joka ei empinyt hetkeäkään kyykyttää ja nöyryyttää toista ihmistä.

Oletteko tulleet miettineeksi, että myös "pelkkä" sanallinen kiusaaminen on väkivaltaa? Se on henkistä väkivaltaa ja se voi tehdä jopa fyysistä väkivaltaakin pahempaa tuhoa, sillä se pirstoo ihmisen minäkuvaa, vääristää sen ja tekee kaikesta elämässä ihan helvetin paljon hankalampaa. Kun käsitys omasta itsestä on vääristynyt, se murentaa pohjan elämältä. Jokaisen on rakennettava oma elämänsä vain ja ainoastaan itsensä varaan, mutta entä kun ei ole olemassa sellaista peruskalliota? Entä kun ainut mitä on, on epämääräinen itseinhon, epäilyksen ja hajanaisten palasten luoma suomainen lieju?

Siksi en ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä kiusatun velvollisuus ja edellytys jatkaa elämää on antaa kiusaajalle anteeksi. Ei kiusattu ole tehnyt kiusaajalle mitään, ei kiusaajalle jää siitä mitään muuta kuin sairas tyydytys ja ylemmyydentunne. Mikään maailman katumus ja syyllisyydentunto ei vastaa sitä tuskaa ja niitä ongelmia, joita kiusaamisesta tulee. Maailma on pullollaan surullisia esimerkkejä tästä. Muistakaa, että itsensä hukuttaminen vihaan ja katkeruuteen on täysin eri asia, kuin olla antamatta anteeksi.

Kiusattu,
sinun ei tarvitse antaa anteeksi.

keskiviikkona, kesäkuuta 28

Elämä on pitkä puutelista, se silloin tällöin täyttyy suudelmista.

Musiikki soi hiljaa pimeässä huoneessa. Kohdistan katseeni pimeyteen, en ole varma onko kattoa ollenkaan. En ole varma istunko, makaanko vai seisonko. Pimeässä kaikki on outoa ja uutta. Se on myös sanana outo, mitä enemmän toistan sitä sitä teennäisemmältä se kuulostaa. Ajatukseni harhailevat ja mieleni ei ole lainkaan läsnä. Missä se on?

Mihin se lähti sijoittaen tyhjyyden paikalleen? Kaikki on sumua, sumussa on helppo kulkea. Minua ei voi jäljittää, kun en jätä jälkiä. Mielettömyyteni ei kuluta tämän elämän kapasiteettia. Ehkä sen pitäisi, ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä. Olisi niin paljon helpompaa vain antautua virran vietäväksi. Elämänvirran, joka pitää kaikkia elämän lankoja vetisissä virroissaan.

Musiikki kaikuu tyhjän mieleni mielettömiin syvyyksiin.

En pelkää pimeää.

tiistaina, kesäkuuta 20

Miksi hänkin on täällä?
Miksei hän jätä minua
kuin kaikki aikaisemmin?

Hetki
Toinen
Kolmas

Kiirehdin
Kyllä hän lähti

Aivan kuten kaikki muutkin

keskiviikkona, kesäkuuta 14

Rakkaus

Rakkaus kulki mustelmina iholla
loi polkuja
teitä
Teki vyön
joka kiersi ympäri
Oli viivoina
vyön jälkinä
Rakkaus joka kaiken vannoo

perjantaina, kesäkuuta 9

Pimeys

Pimeys voi halutessaan nielaista kaiken.

Sitä ei uskoisi.

sunnuntai, kesäkuuta 4

Lähtö


Lähtö

Jos elämä olisi helppoa,
ei tarvitsisi koskaan lähteä
Jättää tyhjyyttä taakse
ja pakata muistoja
Viimeinen silmäys on se vaikein
Se, joka saa laskemaan laukun maahan
ja sanomaan:
"Minä jään"
 

torstaina, toukokuuta 25

Laiskuus

Parempi myöhään, koska aikaisin ei jaksa.
Se on laiskuuden ja prokrastinaation merkki.

keskiviikkona, toukokuuta 24

94997.33

Heissan!

Taas ajattelin kirjustella kuulumisia, koska tässä ficcienkirjoituspuuskassani en ole paljon ehtinyt muuta kirjoittelemaan. Nämä säännölliset postaukset ovat siis ajastettuja, juurikin tällaisia tilanteita varten. Olen pian Dramione-ficissäni neljännen osan julkaisun kohdilla ja hieman jännittää, että miten lukijat suhtautuu jatkoon. Etenkin kun kyseessä on muista hieman erilainen osa. NCIS-ficin kanssa takkuilen, koska jotenkin joku siinä tökkii. Olen kyllä saanut hyvin kirjoiteltua ficciä, jonka työnimi on Mary-Lou. Se ei ole lähelläkään julkaisuvalmiutta, sillä ensimmäinen osa on jo 4 000 sanan mittainen eikä se ole edes puolessa välissä sitä mitä olen siihen suunnitellut. Siitä taitaa tulla oikeasti ensimmäinen romaaninmittainen ficcini ja panostan siihen jopa ehkä vielä enemmän kuin olen aikaisempiin ficceihini panostanut.

En tarkoita ettenkö panostaisi NCIS- tai Dramione -ficceihini, mutta tämä on kokonaan eri kaliiperia. Sitä on myöskin raskaampi kirjoittaa, joten sitä ei kannata keskeneräisenä julkaista. Jos järjestäisin enemmän aikaa kirjoittamiselle, saisin paljon nopeammin aikaiseksi jatkoa muihin ficceihini. Slaying us on kokonaan unohtunut, vaikkakin senkin uusin osa on kyllä hyvinkin kesken. Pitäisi vaan taas katsoa Buffya että saisin siitäkin ficistä kiinni.

Joidenkin mielestä fanfiction on tekstilajina helpompi kuin niin kutsuttu tavallinen originaalien kirjoittaminen, mutta olen alkanut olemaan hieman eri mieltä. Se saattaa olla sitä aluksi, mutta sitä mukaa kun kehittyy kirjoittamisessa niin se muuttuu hankalammaksi. Hahmoihin alkaa lisätä piirteitä, joita niissä ei alunperin ollut ja tarvitsee paljon enemmän kertaamista että saa siitä maailmasta kiinni. Nimittäin oman kirjoittamisen kehittyessä helposti kehittyy se oma mielikuvitus ja se alkaa tuotteliaammaksi omien hahmojen ja maailmojen muodossa. Silloin tapahtuu hahmojen muuttuminen ic:stä (in character) ooc:ksi (out of character), joita suurin osa pyrkii ficcaamisessaan välttämään.

Itse toki viittaan kintaalla tämmöisille jutuille ja kirjoitan mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan, oli se sitten ic siinä hahmossa tai ei. Esimerkiksi mun Draco on hyvinkin lempeäluonteinen, vaikka aika itsepäinen mulkerohan se alunperin on. Ja hyvin usein mun Severus on harvinaisen paljon lällympi kuin oikea, sitä se fanityttöily teettää.

perjantaina, toukokuuta 19

Tapahtumia

Jotain tapahtuu
jotain pientä
Se on suloista,
sinä olet suloinen
Jotain tapahtuu
jotain suurempaa
Onko se suurta vain minun mielestäni?
Penni ajatuksistasi
lempeä hymy hymystäsi

tiistaina, toukokuuta 16

Annalta terveisiä

Jos hän pitää sinusta sellaisena kuin olet, hän valehtelee. Se on vain kuvitelmaa, hän näkee mitä toivot. Hän sanoo sen, mikä palvelee häntä itseään. Hänkin on vain ihminen, hirviö siinä missä muutkin. Hänelläkin on vapaus polkea jalkoihinsa kenet haluaa. Ei hän välitä siitä miten paljon teet työtä itsesi eteen tai hänen eteensä. Se on vain luonnollista. Onhan hän sinulle vastakkainen. Hän täydentää sinut vaikka samalla repii kappaleiksi. Se on se kiertokulku, joka on luonnollista. Älä hymyile, ethän ole huoleton. Valehtele, niin pidät tasapainoanne yllä. Ja laihduta. Vain se auttaa.

Se on ratkaisu kaikkiin ongelmiisi.

keskiviikkona, toukokuuta 10

Vuorokausi 3/24

Kello on kolme aamuyöllä
enkä ole ikinä ikävöinyt sinua näin paljon.
Sulkiessani silmäni en enää näe sinua
olet piiloutunut.
Mitä ikinä teinkään, olen pahoillani.
Tulin
Kohtasin
Rakastin
Ja pelkäsin lähteä.
Sekö on syntini? Etten lähtenyt oikeaan aikaan?
Annan hiljaisuutesi naulata minut ristille
sillä ehkä sinäkin taas näkisit minut
jos kärsimykseni huutaisi tarpeeksi lujaa.

Kello on kolme aamuyöllä
ja minä vasta suljin Netflixini.
Tauko maailmasta olisi yhä paikallaan
mutta minun on kuljettava eteenpäin.
Kuljettava kohti velvollisuuksia,
vastuuta ja valtaa.

perjantaina, toukokuuta 5

Anteeksianto

Annatko synnit anteeksi,
kun toinen on kärsinyt tarpeeksi?
Kostonhimo,
anteeksi anna,
mutta unohda?
Älä koskaan.

tiistaina, toukokuuta 2

Surusta

Ikävä. Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan. Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä. He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi. Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa. Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.
Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Ei muutu, sen me tiedämme kaikki. Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.

perjantaina, huhtikuuta 28

Ota nyt ryyppy

  
 

 Ota nyt ryyppy


Oikein vedet silmihin
huomennakin taas
Oikein vallesmannin
Lyö tahtia
Jottako polskakso
Saali, seeli, seeli
Maijan tuppiliivi
Henteli
Karuseeli



 

(Runon sanat otettu Artturi Järviluoman näytelmästä Pohjalaisia, sivu 43)

torstaina, huhtikuuta 27

A Wiccan Bible

 (This throwback thursday leads us to the year 2014 and course called Creative Writing. We had to write the memory of an object, so I did it from my wiccan bible)

Over the sea I flew
with a seeker by my side
Excited I was, indeed
when she chose me
From Canada to Finland
over the Atlantic sea I came
New, country, new language
Gladly she speaks english with me
She dresses me up with bright lines
I am a bible
a wiccan one
came from Canada
Finland is my home

lauantaina, huhtikuuta 22

94909.11

Tässä kun olen käynyt läpi järkyttävää läjää mun vanhoja tekstejä niin vuorotellen hämmästellyt onko tää mun teksti ja kauhistellut että oonko oikeesti ollut näin nolo ja huono. Jaoittelin niitä kolmeen pinoon, uudelleenkirjoitettavat, throwback thursday -matsku ja julkaisukelpoiset. Kauan aikaa mietin, kehtaanko julkaista kaikkia tbt-kekoon joutuneita, koska ne on oikeasti aivan hirveitä. Perustin tämän blogin alunperin sekalaisten tekstieni kaatopaikaksi, mutta loppujen lopuksi tästä taisikin tulla ihan oikeasti väylä saada omia tekstejä esille muuallekin kuin fanfictionfoorumeille.


Tämä on osalta myös tapa tarkkailla omaa kehitystä ja purkaa tätä sanojen sekamelskaa, joka mun päässä pyörii 24/7. Siispä päätin, että jos mulla on kerran rohkeutta julkaista mun hyviä tekstejä, on mulla pakko myös olla rohkeutta julkaista niitä huonojakin. Ennen kaikkea haluan näyttää teille sen, että aina ei vain tule tasaista laatua ja alku on hankalaa ja kökköä, mutta mitä enemmän jaksaa panostaa ja kirjoittaa, sitä paremmaksi tulee.

Seuraavaksi keskitason historiikki:


Mun kirjoitustaipalehan alkoi kolmosluokalla, kun oli vapaa aihe ja saatiin kirjoittaa ihan mistä vaan. En edes tiedä miksi aloin kirjoittaa Jadesta, mun silloisesta mielikuvitusystävästä. Muistan vaan, että olin silloin todella yksinäinen ja todella itsetuhoinen, koin etten pysty luottamaan kehenkään muuhun kuin Jadeen. Mun omaan mielikuvitukseen, joka osasi sanoa ne sanat joka sai kivun hetkeksi pois. Periaatteessa siis itse puhuin järkeä itselleni, joskaan en sitä silloin tajunnut. (Nykyään en tarvi siihen mielikuvitusolentoja, puhun usein itsekseni ääneen ja jostain kumman syystä ihmiset pitää sitä outona. Onko niin väärin kommunikoida ääneen itsensä kanssa?)

Jokin siinä sai mun kirjoituslukon aukeamaan ja sille tielle aikalailla jäin, vaikka taukoja onkin ollut niin päiväkirja on ollut loistava reflektointivälineen lisäksi kirjoitustaidon ylläpitäjä. Noin kakkosluokkalaisesta oon pitänyt aika säännöllisen epäsäännöllisesti päiväkirjaa, mikä tavallaan ottikin Jaden paikan. Mutta siis, takaisin siihen aineeseen, joka sai suuret kehut mun silloiselta opettajalta. Minna ei yleensä lukenut aineita ääneen, mutta sen hän luki ja antoi miltei täsmälleen saman palautteen, minkä minä näin yli kymmenen vuotta myöhemmin annoin eräälle oppilaalleni.

Minnan kannustus sai mut kirjoittamaan aina vaan lisää, mutta siirryin enemmän fanfictionin pariin koska en ollut ihan valmis luomaan omia hahmoja. Se on ihan ymmärrettävää, ihmistuntemus ei yhdeksänvuotiaana ole ihan huipussaan. Joten ensin käytin hahmoja, jotka tunsin läpikotaisin. Harry Potter, Draco Malfoy, Ronald Weasley, Hermione Granger... Myöhemmin mukaan tuli myös bändeistä kirjoitettua fanfictionia, mutta se tuli paaaaaaaaljon myöhemmin. Tässä vaiheessa vielä ääliöhuumori ja superkliseinen draama oli se juttu.

Yläasteella mukaan tuli sitten angst. Ahdistus, itsetuhoisuus ja muutenkin kamalat ajatukset pyöri päässä. Erään nimeltä mainitsemattoman koulukuraattorin takia en saanut apua ongelmiini, joten ne pahenivat ja Jade oli todellakin taakse jäänyttä elämää. Ensin elämään tuli Anna. Kun Annasta pääsi miltei eroon, kuvioihin astui Bella. Koko yläaste ja vielä lukionkin, mulle neuvoja antoikin Anna ja Bella vuorotellen. Ihmismieli on jännittävä asia. En oikein ymmärrä itsekään, kuinka ihmismieli voi noin vain kääntyä itseään vastaan. Ehkä se selviää terapiassa.

Lukiossa kirjoittaminen vaihteli todella lyhyistä mininovelleista runoihin, joskin fanfiction pysyi vielä siinä rinnalla. Ja pysyy luultavasti aina, koska se on mukavaa vaihtelua. Siinä ei tarvitse muistaa ja tarkistella koko ajan kumpi oli hetero ja kummalla oli viiva silmässä ja sitä rataa.

Huh, olipa loppujen lopuksi pitkä historiikki kaikilla sivujuonteillaan. (By the way, jos teitä hämmentää Anna ja Bella, niin malttakaa odotta, työ tapaatte heidät vielä tekstien kautta ennemmin tai myöhemmin)

Ja tämä kaikki vaan siksi, että voin selittää miksi julkaisen hävyttömän huonoja tekstejä joskus tulevaisuudessa. Yup, tarinankertojuus on selkeästi imeytynyt selkäytimeeni.

perjantaina, huhtikuuta 21

Suudelma

 Suudelma

 Minä suutelin häntä sokeilla sormillani
sillä näkevät huuleni eivät uskaltaneet

keskiviikkona, huhtikuuta 19

Rakasta minua

Hänen silmänsä tuikkivat hymyä ja onnea.

Ne kuvastavat hänen luontonsa lempeyttä. Sirot ranteet, toista korostaa koru. Ne elehtivät korostaen hänen pehmeän turvallista ääntään. Kokonaisuutena hän edustaa luontoaan, ulkokuori ja sielu täydellisinä.

Minä taidan rakastaa häntä.

Jännittävä ajatus, minä taidan tosiaankin. Yksinäisinä hetkinäni mietin häntä, hieman kevytmielisesti tosin. Muistelen hänen hymyään, ääntään, lempeää kosketusta olkapäälläni ja elättelen toiveita.

Turhuutta ehkä, olkoon niin, mutta hänen puolestaan tekisin mitä vain. Hänen kanssaan olen vahva, ehjä, ehtymätön. Yksin olen yksinäinen, palapelistään eksynyt pala, mutta kun hän on vieressäni, olen kokonainen ja mikään ei voi viedä sitä tunnetta.

Voi jos hän minun ois, mietin. Toivoisin, että olisit armelias.

Pidän hänestä niin paljon. Katseeni etsiytyy aina häneen, toivoen jonkin tapahtuvan. Kun hän kääntyy kohti minua, ovat hänen kapeat, hymyyn kaartuvat huulensa ainut kuva mielessäni. Tuike, poskipään puna ovat jotain upeaa, jotain taianomaista.

Onkohan hän vain mielikuvitusta?

Voisinko luoda mielessäni mitään noin täydellistä? Hänen on pakko olla todellinen, näkymättömät siivet selässään. Oi jospa vapaa olisit, ottamaan kenet tahansa. Haluaisin puhua hänen kanssaan, mutta en uskalla. Hän torjuisi minun sydämeni ja veisi hymyni. Voin vain katsella ja toivoa, haaveilla.

Katso minuun, edes kerran.

Katso silmiäni ja näe kuka olen.

Rakasta minua.

torstaina, huhtikuuta 13

Mestari Ihmemaassa

Jotain, joka vei hänen ajatuksensa täysin uusille urille. Entä jos hän tekisi niin kuin Aliisa oli tehnyt? Pieni, valkoinen jänis taskukellonsa kanssa kutsui häntä elehtien tassuillaan. Niinpä Mestari seurasi tätä samaa reittiä, jota Aliisa oli aikaisemmin kulkenut. Kaninkolo, erilaiset juomat… Se kaikki tuntui lohdulliselta ja hän oli varma, että jäisi sinne ja unohtaisi kaikki ikävät muistonsa. Kani esitteli hänelle muut.

Hullu Hatuntekijä puhutteli häntä henkisellä tasolla. Hulluus oli illuusio, aivan kuten hänen Mestari-nimikkeensä. Sen nimikkeen alla olevalla olennolla ei ollut nimeä, kotia eikä tuttuja. Ensimmäistä kertaa Mestari näki oman, konstailemattoman itsensä Hullussa Hatuntekijässä. Tänne hän kuului, Ihmemaahan oman sielunsa kuvaajaksi. Hän oli matemaattinen funktio, jonka tulos oli nolla.

Hän ei ollut kukaan,
ja samalla hän oli kaikki.

perjantaina, huhtikuuta 7

Voi kuinka ne olivat nyt iloisia!



 Voi kuinka ne olivat nyt iloisia!


Ennen alkupuuhiaan
jälleen kevään tullen
laulu niin vilpitöntä kuin voi olla
sydän pitkän odotuksen jälkeen
Jälleen oli uusi kevät
Juhlaa
riemullista laulua
sydän surullinen
huomaat




(Runoon käytetyt sanat ovat Maila Viitasen kirjasta Helmi-täti ja helle, sivu 82)

maanantaina, huhtikuuta 3

94857.8

Luovan kirjoittamisen vetäminen yhdelle luokalle on buustannut omaakin kirjoittelua, olen paria ficciä saanut jopa eteenpäin. Tarkoituksena olisi kuun loppuun mennessä saada jatkettua ainakin kahta jo julkaisemaani jatkoficciä. Eri asia, miten sitten onnistun pitämään itseni kurissa sen suhteen. Kuitenkin, tässä suunnitellessa tulee kokeiltua uudemman kerran muutamia yläasteella ja lukiossa näytettyjä tekniikoita. Kuvarunon tekeminen on edelleen hyvin vaikeaa, aivan kuten aikaisemminkin. No, mitäpä sitä ei tekisi itsensä kehittämiseksi.

Camp NaNoon en siis ole osallistunut tänä vuonna, ideoita riittää mutta aikaa on vähän. Yritän pysytellä kaiken suhteen sietoikkunassa ilman että se lipsahtaa ylä- tai alavireeseen, mutta välillä sitä on hankala tunnistaa omia rajojansa etenkin kun tekisi hirveästi mieli tehdä viittä miljoonaa asiaa yhtä aikaa. Jos vuorokaudessa riittäisi tunnit, ehtisin paneutua astrofysiikkaan, matematiikkaan, historiaan, musiikkiin, lukemiseen, kämpän läpipuunaamiseen, töissä käymiseen, kirjoittamiseen ja varmaan viiteentoista muuhunkin asiaan, jotka eivät nyt tule mieleen.

Palatakseni vielä siihen kirjoitteluun niin kuten varmasti huomaa, en ole hirveästi kuitenkaan kirjoitellut mitään johdonmukaista, lähinnä hajanaisia kohtauksia. Haparoin vähän kerronnan kanssa, mutta ehkä tämä tästä.

Ehkä.

keskiviikkona, maaliskuuta 29

Tänään alkaa uusi luku



 Tänään alkaa uusi luku


Väsyttääkö?
Nolojen tilanteiden mies Otava
nyt trooppisen raikas
rautainen vire
melkein hyvä on
olo sininen
kuin tanssi
mieli turvaa yhdessä
piilossa roolissa
toiselle näyttää

torstaina, maaliskuuta 16

Auta, minut pelasta
tieltäin eksyin
harhauduin
Okaat vieneet ei puutarhaan
jouduin metsänpeittoon, harhaan
Auta ulos lapsesi
epätoivon iskemä
Virvatulilla johdata
turvaan, suojaan, Louhelta

maanantaina, maaliskuuta 6

Rakkauden pinnan väreily
Leipä heitettynä toisen iholla
Mustelmina

sunnuntai, helmikuuta 5

Elämässäni olen kokenut kaikenlaista
surua, onnea kaikenmoista
Rakastuin, rikuin
palasiin hajosin
Parhaani mukaan kokosin
palat suurempiin kätösiin

keskiviikkona, tammikuuta 18

Lähtö

Jos elämä olisi helppoa,
ei tarvitsisi koskaan lähteä
Jättää tyhjyyttä taakse
ja pakata muistoja
Viimeinen silmäys on se vaikein
Se, joka saa laskemaan laukun maahan
ja sanomaan:
"Minä jään"