Laiskuus

Parempi myöhään, koska aikaisin ei jaksa.
Se on laiskuuden ja prokrastinaation merkki.

94997.33

Heissan!

Taas ajattelin kirjustella kuulumisia, koska tässä ficcienkirjoituspuuskassani en ole paljon ehtinyt muuta kirjoittelemaan. Nämä säännölliset postaukset ovat siis ajastettuja, juurikin tällaisia tilanteita varten. Olen pian Dramione-ficissäni neljännen osan julkaisun kohdilla ja hieman jännittää, että miten lukijat suhtautuu jatkoon. Etenkin kun kyseessä on muista hieman erilainen osa. NCIS-ficin kanssa takkuilen, koska jotenkin joku siinä tökkii. Olen kyllä saanut hyvin kirjoiteltua ficciä, jonka työnimi on Mary-Lou. Se ei ole lähelläkään julkaisuvalmiutta, sillä ensimmäinen osa on jo 4 000 sanan mittainen eikä se ole edes puolessa välissä sitä mitä olen siihen suunnitellut. Siitä taitaa tulla oikeasti ensimmäinen romaaninmittainen ficcini ja panostan siihen jopa ehkä vielä enemmän kuin olen aikaisempiin ficceihini panostanut.

En tarkoita ettenkö panostaisi NCIS- tai Dramione -ficceihini, mutta tämä on kokonaan eri kaliiperia. Sitä on myöskin raskaampi kirjoittaa, joten sitä ei kannata keskeneräisenä julkaista. Jos järjestäisin enemmän aikaa kirjoittamiselle, saisin paljon nopeammin aikaiseksi jatkoa muihin ficceihini. Slaying us on kokonaan unohtunut, vaikkakin senkin uusin osa on kyllä hyvinkin kesken. Pitäisi vaan taas katsoa Buffya että saisin siitäkin ficistä kiinni.

Joidenkin mielestä fanfiction on tekstilajina helpompi kuin niin kutsuttu tavallinen originaalien kirjoittaminen, mutta olen alkanut olemaan hieman eri mieltä. Se saattaa olla sitä aluksi, mutta sitä mukaa kun kehittyy kirjoittamisessa niin se muuttuu hankalammaksi. Hahmoihin alkaa lisätä piirteitä, joita niissä ei alunperin ollut ja tarvitsee paljon enemmän kertaamista että saa siitä maailmasta kiinni. Nimittäin oman kirjoittamisen kehittyessä helposti kehittyy se oma mielikuvitus ja se alkaa tuotteliaammaksi omien hahmojen ja maailmojen muodossa. Silloin tapahtuu hahmojen muuttuminen ic:stä (in character) ooc:ksi (out of character), joita suurin osa pyrkii ficcaamisessaan välttämään.

Itse toki viittaan kintaalla tämmöisille jutuille ja kirjoitan mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan, oli se sitten ic siinä hahmossa tai ei. Esimerkiksi mun Draco on hyvinkin lempeäluonteinen, vaikka aika itsepäinen mulkerohan se alunperin on. Ja hyvin usein mun Severus on harvinaisen paljon lällympi kuin oikea, sitä se fanityttöily teettää.

Tapahtumia

Jotain tapahtuu

jotain pientä

Se on suloista,

sinä olet suloinen

Jotain tapahtuu

jotain suurempaa

Onko se suurta vain minun mielestäni?

Penni ajatuksistasi

lempeä hymy hymystäsi

Annalta terveisiä

Jos hän pitää sinusta sellaisena kuin olet, hän valehtelee. Se on vain kuvitelmaa, hän näkee mitä toivot. Hän sanoo sen, mikä palvelee häntä itseään. Hänkin on vain ihminen, hirviö siinä missä muutkin. Hänelläkin on vapaus polkea jalkoihinsa kenet haluaa. Ei hän välitä siitä miten paljon teet työtä itsesi eteen tai hänen eteensä. Se on vain luonnollista. Onhan hän sinulle vastakkainen. Hän täydentää sinut vaikka samalla repii kappaleiksi. Se on se kiertokulku, joka on luonnollista. Älä hymyile, ethän ole huoleton. Valehtele, niin pidät tasapainoanne yllä. Ja laihduta. Vain se auttaa.

Se on ratkaisu kaikkiin ongelmiisi.

Vuorokausi 3/24

Kello on kolme aamuyöllä

enkä ole ikinä ikävöinyt sinua näin paljon.

Sulkiessani silmäni en enää näe sinua

olet piiloutunut.

Mitä ikinä teinkään, olen pahoillani.

Tulin

Kohtasin

Rakastin

Ja pelkäsin lähteä.

Sekö on syntini? Etten lähtenyt oikeaan aikaan?

Annan hiljaisuutesi naulata minut ristille

sillä ehkä sinäkin taas näkisit minut

jos kärsimykseni huutaisi tarpeeksi lujaa.

Kello on kolme aamuyöllä

ja minä vasta suljin Netflixini.

Tauko maailmasta olisi yhä paikallaan

mutta minun on kuljettava eteenpäin.

Kuljettava kohti velvollisuuksia,

vastuuta ja valtaa.

Anteeksianto

Annatko synnit anteeksi,

kun toinen on kärsinyt tarpeeksi?

Kostonhimo,

anteeksi anna,

mutta unohda?

Älä koskaan.

Surusta

Ikävä. Se on vahva sana, sillä on enemmän voimaa kuin sitä ajattelisi sillä olevan. Ikävä puristaa rintakehää ja saa aina alkunsa surusta. Miksi ikävöimme? Miksi suremme? Eikö olisi helpompaa unohtaa ja hymyillä? Ei olisi. Unohtamista vaikeampaa ei olekaan, sen tulee jokainen aikanaan huomaamaan. Unohtaminen, ikävä, yksinäisyys, suru, syrjäänvetäytyväisyys, hiljaisuus. Kun suree tarpeeksi paljon, sitä alkaa kompensoida muualle. Syömättömyys, ylensyönti, ylenmääräinen liikunta, totaalinen liikkumattomuus, kirjoittaminen, soittaminen, kiusaaminen, selkäänottaminen. Ihmisillä on niin monia rooleja elämänsä aikana, että he unohtavat kokonaan sen mikä on tärkeintä. Oman itsensä. He unohtavat miten näyttää oikeat tunteet, sillä ne opitaan lukitsemaan sisään. Itsemurhat yleistyvät, murhat yleistyvät, tapot yleistyvät, huumausainekuolemat yleistyvät, päihteet alkavat hallita. Kaikki tämä on seurausta surusta ja ikävästä.

Ihmisen on jatkuva kaipuu muualle, ihminen kaipaa toista vierelleen. Kun sitä toista ei ole, yrittää hän korvata sitä jollain muulla. Oikealla tai väärällä ei ole enää mitään merkitystä, merkitystä on vain sillä, mikä tuottaa hyvää oloa. Pahoinvointikansaa ei ole hyvinvointivaltiossa. Pyyhkikää Suomi maailmankartalta, pyyhkikää jokainen maa. Ollaan kaikki yhtä, hellitetään hetkeksi ja yritetään hymyillä. Se on vaikeampaa kuin odottaisi. Niinhän kaikki elämässä on. Täytyy jaksaa jatkaa, vaikka voimat eivät riittäisi. Täytyy pitää yllä kulisseja, vaikka tahtoisi vain huutaa. Täytyy auttaa muita, vaikka ei jaksa edes auttaa itseään. Se kaikki on nykyään normaalia. Me muutumme oudoiksi ihmisiksi, emme kohta edes tunnista itseämme. Häpeämme itseämme muiden edessä, tunsimmepa heidät kuinka hyvin tahansa.

Mitä se kertoo? Se kertoo epävarmuudesta. Epävarmuuden aiheuttaa pelko epätäydellisyydestä, josta suru johtuu. Suru ei koskaan hellitä otettaan ihmisestä. Se säilyy, se kantaa vuodesta toiseen. Sanotaan että suurin ja voimakkain tunteista on rakkaus, että se voi muuttaa maailmaa. Ei rakkaus ole läheskään niin vahva kuin suru. Rakkaus voi alkaa ja päättyä, mutta kun suru alkaa, ei se koskaan katoa. Se hälvenee hetkeksi. Sen pystyy työntämään hetkellisesti taka-alalle, mutta pian se taas hyökkää. Suurempana kuin aiemmin.

Kasvaessamme myös surumme kasvavat. Pieni lapsi on viaton, joka kunnioittaa kaikkea elävää ja elotonta. Kuitenkin siitä pienestä lapsesta kasvaa epävarma nuori, josta kasvaa tasapainoton ja ahdistunut aikuinen.
Todellisuus on, että ihminen ei ole koskaan tasapainoinen. Aina kun luulee olevansa kunnossa, totaalisessa harmoniassa itsensä ja ympäristön kanssa, kulissit murtuvat. Menettää taas hallinan, ja se luultu tasapaino järkkyy. Niin käy valitettavan usealle. Näinkö tämän maailman pitää mennä? Että ne ihmiset, jotka kiusaamisellaan haavoittivat sitä viatonta sielua, saavat kasvaa iloisiksi ihmisiksi? Että niiden kiusattujen, selkäänottajien, on kasvettava masentuneiksi aikuisiksi, joiden mielenterveysongelmat herättävät epäluuloa ihmisten keskuudessa?

Sanotaan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Ei muutu, sen me tiedämme kaikki. Alaspäin olemme menneet, ja sinne me jatkamme.