Tulokasvuoden haihattelua

 (A/N: Tulokasvuotena [alias juniorina] julkaisutoiminnan kurssilla mielessä oli ihan jotain muuta kuin ingressit ja Wegelius.)

Hymy käytävällä valaisee koko elämäni. Saa minut hymyilemään. Itkettääkin vähän, kuinka sinä oikein osaat tehdä sen? Tehdä minut itkettävän onnelliseksi pelkällä olemassaolollasi, vilpittömällä hymylläsi ja levottoman ruskeilla silmilläsi. Hassu. Hymyilen itsekseni ja saan ystäväni ihmettelemään. Mitä nyt? Ei mitään, ei sitten niin mitään. Sinun selkäsi kaaren sijaan käännän katseeni edessäni makaavaan fysiikan kirjaan, jo viime kurssista tuli hylätty.

Hiljaa, huomaamattomasti yritän huokaista ja kiinnittää huomioni Newtonin lakeihin. Mielessäni lähetän Sir Isaac Newtonille anteeksipyynnön, etten pidä tällä hetkellä hänen elämäntyötään kovin suuressa arvossa. Tuntuisi vain tärkeämmältä painaa mieleeni pienikin yksityiskohta tämän päivän vaatetuksestasi. Farkkujen vasemmassa lahkeessa oleva pieni kuratahra, joka näyttää hieman vaalealta maitosuklaalta.

Sipaiset vaaleanruskeita hiuksiasi naurahtaen, enkä voi estää sydäntäni hypähtämästä. Miksi estäisinkään? Eihän minun pitäisi hävetä tätä tunnetta, vai pitäisikö? Minä olen vapaa kuin taivaan lintu, vaan sinusta en tiedä. Vankiko onnettoman parisuhteen, tanssittaja yhteisen onnen ruusunlehdillä vai läheisyyttä kaipaava taivaanlintu? Suljen silmäni, kuvittelen sinut eteeni ja yritän hengittää rauhallisesti. Tartun kynääni kulmiani kurtistaen, siinä ne ovat! Ihan ympärilläsi, sanat joita olen niin pitkään ja hartaasti etsinyt!

Jotenkin näen sinut, uudelleen syntyneen
seurapiireihin tottuneen
siltikin aivan niin, sinua ihailen

Käteni tärisevät, kun silmieni auettua alan kirjoittaa fysiikanvihkoni takakanteen. Tämä on pakko saada ylös, ehkä joskus kuulisit sydämeni huudon. Sanojen alle piirrän mustalla rajatun punaisen sydämen, uskon paperin pitävän salaisuuteni. Varovaisesti vilkaisen paikkaa, jossa aiemmin seisoit. Olet siirtynyt metrin vasempaan, ja kerkeän jo säikähtää, että olet lähtenyt. Päivän viimeisellä tunnilla tiedän kyllä näkeväni sinut taas, mutta kaipa etsin ympäriltäsi jälleen sanoja.

Sinä olet täynnä niitä. Aaltoilet niitä lähiympäristöösi, ei tarvitse muuta kuin kurottaa. Ensin pitää kuitenkin nähdä, enkä tiedä näkevätkö muut niin kuin minä näen. Sinut. Sanojen herrana, niitä lahjoittavana. Kauniina. Annat minulle voiman, joka ajaa minua kohti inspiraation vesiputousta. Jos ojentaisit kätesi, antaisit minulle suurimman lahjan maailmassa. Kunnioituksesi, sekä ehtymättömän sanojen ja kuvien virran, joka olisi riittävä ruokkimaan luovuuteni kipinää puolen elämän ajaksi.

Hector laulaa

(A/N: Pepsinhuuruisena iltana joskus ennentaijälkeenjouluneisilläoleseksuaalistamerkitystäatm kuuntelin Hectoria ja kirjoitusohjelma sai tulkita luovuusoksennuksen miten parhaimmin taisi. Löysi tiensä myös Luovan kirjoittamisen kurssin portfoliooni, joka oli turhautunut. Onnea niille, jotka kätsäävät kaikki viittaukset.)

Hector laulaa kaapista tulevasta karhusta samalla kun erehdyn hairahtelemaan tulkitsemalla omia uniani. Olen vieraana oman elämäni juhlissa, mistä ei paljon pakoa ole. Tunneside tähän syntyi heti, kun Markus alkoi laulaa. Heikki Harman pitäisi olla kansallissankari. Mikään ei ole hienompaa kuin uniensa pohtiminen karhua syömällä. Uskoa ei tarvitse, mutta eipä sitä tarvitse epäilläkään. Se mies osaa pitää kynää ja kitaraa, aivan kuten itse osaan en mitään. Siinä missä hän leikiten luo uuden legendan, minä deletoin ja editoin ja meditoin ja deletoin ja editoin. Vieläkään ei ole valmista, siinä missä herra Harma on jo vuosikymmeniä soittanut tekemäänsä historiallista reliikkiä. Jos Hector tahtoisi niin, muuttaisin kirjoille Andorraan jos vain saisin oppia jotain tärkeää. Tulisin kallioiden läpi kaappini karhun lailla, jos se saisi minuun sen kipinän joka valaisee Hectorin tekstit. Omani tarvitsevat jonkin lumouksen, jotain särkymätöntä jota ei voi nähdä.

Vapaus jonka Hector osti tuli käytetyksi minuun. Minä en ostanut, minuun pistettiin piikki vapautta ja sekoitettiin ripaus saalistajaa, että unissani saisin kiinni sen eläimen, joka valveilla repii lihat sielustain. Ymmärrystä tulisi harrastaa, niin karhua kuin itseään kuin vapauttakin kohtaan. Vaan vapaus ei ole itseisarvo, koska se on Heikki Harman ostamaa luksusta. Oma vapauteni on varastettu häneltä, siksi kirjaimiini ei muodostu lumousta, joka unissa olisi riistaa säälimättömän eläimen. Järkyttävää myötähäpeää, jota ei kannata lähteä innoittamaan. Kyllä se Karhu sieltä itsekseenkin ulos pääsee, kannattaa lähinnä teroittaa se veitsi valmiiksi, jos sen kerran haluaa syödä. Olipas hauskaa, en tiedä mitä sanoa.

Olisikohan Markus innoissaan, jos hänen kaapistaan tulisi karhu, joka hairahtuisi tulkitsemaan hänen uniaan? 

Epätodennäköistä, vaan todenäköisyyden epää. Tietoa, jota ei voi käsittää ja joka ei ole jaolla kaikille. Jos hän tahtoisi niin, varmasti tapahtuisi niin että se kaappi pysyisi kiinni ja karhu metsässä. Tai mäyräkoirassa, josta illalla voi hörpätä muutaman unia tulkitessa. Unien puute tekee ihmisestä vajaan kuten myös liika teknologia. Eihän tässä enää edes osaa kirjoittaa.

Ei tässä jaksa vääntää mitään kappalejakoja, koska on liian kiire.

Kallioiden läpi tulee Andorra, pitää varoa karhua joka tuo Tiibetin vuoteeseen ja siirtää pohjoiseni luoteeseen. Kannattaa varoa. Joku hukkuu öihin sekaviin ja se on sitten minun syyni. En tiedä miten, mutta eiköhän se jossain vaiheessa ilmene minullekin. Kuten ilmeni aikanaan se, että leluja ovat ihmisetkin. Nukkeja jotka voi heittää metsään karhun armoille. Entä jos se karhu tuokin eksynyttä tyttöä ja sitten ilkeä mies pistelee karhun suihinsa? Ei kannata muuttaa Andorraan, ei häntä siellä nähdä saa. Kannattaa kadota öihin sekaviin, mennä kaappiin karhun seuraksi ja hölistä itsekseen. Sukista tulee hyviä kavereita, kun heitä jaksaa yrittää ymmärtää.

Hän hairahtelee, omia uniaan tulkitsee.

Mitä se tarkoittaa? Eläimen ja pedon pelkoa on, mutta koska unessa se on riistaa ei kannata miettiä. Kuulostaa liian monimutkaiselta, mutta sitäpä se onkin, kuinka sattuikaan että tiesin minä sen. Olipa hauskaa, koska lakanat ovat valkoiset. Joillakin siis, minun lakanani ovat siniset kuin se pohjoinen taivas Tiibetin murun yllä. Sehän on hauskaa. Kohta saadaan leikkikaveri kunhan iskä jättää sen syömättä.

Miten asian voi käsittää? Ei tietoa, tiedon määrä on arveluttamaton. Sanaa ei ole olemassa, mutta onneksi on Wordinaire. Se on erikoinen ja kaunis, aivan kuten se karhu joka vei Heikki Harman päivät ja antoi öille tekemiset. Ideoita pulppuaa eikä ole tietoa koska tämä loppuu. Pitää katsoa. Täyttyykö tonni vai jäädäänkö vajaaksi kuten informaatio pedosta? Informaatioteoria on vähän kuin konfirmaatio ilman kristillistä agendaa.

Agendat ja agentit ja patentit ja potentit ovat yliarvostettujen liikakiloja. Senhän tietävät kaikki, siispä kannattaa rentoutua.

Ehkä joskus syntyy jotain, mikä etäisesti muistuttaa siitä että Teuvo ajoi ojaan, Amalia tanssi kamalia tansseja ja Karhu tuli kaapista. Homokarhu jonka kaverit on kuolleita, ollut jo kauan sitten. HIV ja AIDS, ikuiset ystävykset jotka ratsastavat Afrikan auringonlaskuun. Itsetyytyväisenä uuteen Sodomaan ja Gomorraan Loki ja Bartleby painuvat Härmän Häjyyn laulamaan karaokea. Kunhan tarpeeksi on juotu niin Jumalalle voikin jo ilmoittaa ettei tahdo enää olla enkeli.

Äiti mulla on suojelusenkeli, se suojelee mun henkeäni, vaikka eksyn laaksoon pimeimpään. Ehkä niin, josko oltaisiin tässä edes kannettu arkkua jos enkeli ei olisi katsonut muualle.

Anna sen aseen piipun sulaa, anna hirttoköyden katketa ja anna sillan alta tulla laivan, joka nappaa itsetuhoisen tulijan.

Olisi kiva pelastaa ihmishenkiä ilman että joutuu itse vastuuseen siitä, että lykkää parasta ennen -päivämäärää tekemällä maidosta ropsua.

Turhuutta nykyaikana, männävuosina niinkin mukavaa että siitä tuli kansallisjälkiruoka. Vähän kuin Seitsemän Veljestä valjasti tietä Iijoki-sarjalle, jota harva on lukenut nykyään.

Unessa mun riistaa on Kalle Päätalo, jätkät, Kalle Päätalo. Siinä on kaks sanaa ja se on suomea, että häh vaan vittu itelles. Kukkonen vetää norttia ja soittaa kännissä rumpuja. Housut katos jonnekin, Kakkosen basismi on liian stereotyyppistä ja Patu taas valehtelee. Karhut jääkää kaappeihin ku Jimi lähtee vetään matkapahoinvointilääkkeitä. Albert Järvinen on jumala, joka käskee Jimiä menemään heti kotiinsa ja karhua tulemaan ulos kaapista. Onhan siellä sitten joku joka odottaa, pehmeänä ja ehkä vähän nälkäisenä. Tulehan Sakkeus alas sieltä, kukaan ei jaksa kuunnella puutteessa elävää ihmistä joka taas ei jaksa kuunnella ketään muuta näin voimme lopettaa elämämme ja räjäyttää sen kaapin josta karhu tuli, ettei vain eksyisi edes vahingossa Narniaan.

Sehän olisi kerrassaan kamalaa. Oi voi. Niin ja näin.

Niks ja naks ja nyt muutuin kauniiks ja viisaammaks ja nyt nukkumaan sanoi käki ja löi kymmenen kertaa kukkuun. Minä hairahtelen, kaapistani tuli karhu. Mikä on tämä eläin joka aina valveilla repii lihat sielustain ja unessani riistaa on? No se on tietenkin omatunto. Niks ja naks yöpöytä meni riks ja raks.

Nyt kuoli kello joka löi jo viisi, Juhani ja Liisi, räjähtivät Bangladeshissa. Kuolkoon nyt illan viime säteet ja nouskoot taas huomenna kuten minäkin en osaa lopettaa järkyttävintä ikinä mitä Markuskin sanoisi olisihan se kamalaa jos ei pystyisi olemaan elämän kanssa tekemisissä nyt liikaa pepsiä juonut sanoo hyvää yötä ja lopettaa ja kiittää ja kuittaa ja lopettaa huojumisen jos sä tahdot niin, Heikki Harma.

Hector ja Allu Tuppurainen, siinä vasta idolit.

15.-16.04.2014

15.04.2014
Tuuli ujeltaa korvissa, hieman vilpoisa on viima. Nuttura niskassa hiostaa, kuten myös kypärän nauha. Hupparin kaulus kuristaa, mutta asfaltti on sileää.

Matkatar pyörii eteenpäin sutjakasti, poika on päässyt pubiin ja melkein tekisi mieli irrottaa kädet ohjaustangosta. Ja lentää suoraan aamunkoittoon.

Pepsi kuplii mielellä ja kielellä.

Elämä on Korteissa Ihmisyyttä Vastaan.

Nahkatakkisää.

Aurinko.

Fiksu tärisijä tää, käyttää kypärää. Haitari vuotaa, pelimanneja lisää.

Voin melkein kuulla Muumilaakson kevään.
Missä on Nuuskamuikkuseni?
Huuliharppu vai kitara?

Leirinuotio.

16.04.2014
Matematiikkaepätoivo.

Poissaolevuus. Mahdottomuus.

Päätä seinään ja lattiaan ja kattoon. Onneksi on MlVElAiK, ystäviä ja vertaistukea.

Kaksikymmentäyksi ja puoli minuuttia.

Munanmussutuspäivä, minulla on pikkupussillinen. Ti-Ti Humppaa ja mietin Arkkitehtiä.

Hän ei ole paha, niin kertovat silmät. Niin sanoo suun kaari, niin sanovat äänen sävyt. Tummaa, vaaleaa ja valkoista. Olisi mukava nähdä vapaus hänen hiuksissaan. Olisi mukava kuulla silmäkulmien hymy, joka peilautuisi minuun.

Höpsöä, hassua ja mukava olo. Ei haittaa, se on liian makeaa.

Grimmin väkivaltaisuus. En haluaisi olla prinsessa.

07.01.2014

Roiskeläppäpizzan maku on se sama mitä aina, muovia tomaattimurskalla 
täytteenä sielusi rippeet. Sieluton gourmet on opiskelijan halpa pelastus, 
kun tykkää ja tökkää niin voi saada jotain hyvää.

Kummallista juustoa, ei 
kannata ajatella.

Jauhelihakin varmaan jotain muuta kuin sikanautaa.

Hyi.

Appelsiinimehussa ui EU direktiiveineen ja maistuu sokeri. Täysmehua 
ja silti makeaa.

Kaipaan vettä, mutta tässä taloudessa se maistuu raudalta 
joka hapettui talvisodassa.

Täytyy odottaa, että koulusta saa vettä, jonka 
kloriittimäärä on alhaisempi kuin kotona. Parempaa vettä saa vain 
Ylistarosta, mutta sinne palaaminen ei ole vaivan arvoista.

Jälkimaku 
aiheuttaa pillimehuefektin, appelsiinin maku täyttää kurkun tarpeettomalla 
limalla.

Tämä tukehtumisen läheisyys on ihan kamalaa.